Myöhään tullut

Sa saavuit vasta, konsa raunioina
jo maailmani oli, herpos kätein.
Sa sytyit syksyyn iäisyyden koina,
-- siit' asti siintänyt oot oudoin sätein

kuin seimen yllä muinoin siinti tähti,
mi maahan rauhaa, rakkautta valoi.
Sua vastaan sieluin etsivänä lähti,
sinulle henkein uhrituulet paloi.

Liekehti yössä suuret, pyhät soihdut,
hehkuivat hopeat, ja kiilsi kulta.
Elämän, unten oudoimpien loihdut
hetkessä haihtuvassa sain ma sulta.

Ma sielus koskemattoman näin salat,
hiljaisuus, hartaus olentoni täytti,
avautui mulle äänettyyden alat,
mua tekijänään jumaltahto käytti.

En elämän nää enää raunioita,
sisäinen henki aineen uudeks muovaa,
soi sydänyössä kuoro: "Mennyt voita,
tään koommin tahtosi käy tietä luovaa.

Sa henkes morsiammelle seppeleitä
koruiksi iäks kukkivia kanna,
elämän kuilut kaameimmat näin peitä,
milloinkaan älä pyydä, aina anna!

Enemmän sait kuin saanut muu on kukaan,
hetkessä elit ikuisuuden elon.
Jos raunioiden sortuvien mukaan
sa syöksyt, määrästäs sait sentään selon."




Tunnisteet: