Väinämöisen paluu

"Annappa ajan kulua,
Päivän mennä, toisen tulla.
Taas minua tarvitahan,
Katsotahan, kaivatahan
Uuen päivän päästäjäksi."

Kalevala: L. 491-494-8



Taas tarvis Väinämöistä meill' on,
katoaa valo muutoin maasta,
kukistuu ylivalta auringon,
parahan tukahuttaa saasta.
Levittää yli kaiken siipensä yö,
häviää hyve, kunnia, kunto,
pysähtyy tulevan hyväks tehtävä työ,
alentuu oman arvon tunto.

Katoaa taju totuuden, kauneuden,
jälelle ruma jää sekä raaka,
ei kuulla ääntä oikeuden,
vajoaa sen kultainen vaaka.
Ei pääse päivä, ei kohoo kuu,
pyhin hukkuu tulvahan pyyteen,
alas katse aineeseen alentuu,
ei tähtää iäisyyteen.

Mut näin ei jatku, ei jatkua saa,
yhä Väinämön viikate kaartuu,
terä sen yli taivaiden kimaltaa,
kaikk' alhainen ahtaalle saartuu.
Taas saapuu Tietäjä kansansa luo,
joka häntä on varronnut surren,
taas hyrskyää ajan virran vuo
edess' Suomen valtiaan purren.

Taas saapuu Tietäjä siunaten,
paostaan kotimaahan hän palaa,
virittää taas kielet kantelojen,
sopusoinnun hän virsiinsä valaa.
Hän kukkii kansansa kunnossa,
jalostaa sen vietit ja vaiston,
hän puhuu parhaiden tunnossa,
käy vääryyttä vastaan taiston.

Hänen säiläänsä aineen-silmät ei nää,
hänen työnsä on Hengen työtä,
salamoiden hän saapuu kuin ukkossää,
ei ympärillään ole yötä.
Hän meille henkensä hehkun suo,
lupaukset huomenen laatii,
hänen henkensä hengen aarteita luo,
edesvastuuta Hengen hän vaatii.




Tunnisteet: