Äiti leipoo

Äiti leipoo hymyellen. -
Kelle leivot, äiti, kellen?

Vielä kysyt - kelles muille:
pienoisille piimäsuille.

Tää on kakku pikku Annin,
tuo on Heikin, tää on Hannin.

Tämän saapi pikku Asta,
joll' on yksi hammas vasta.

Tehdään muita murakampi,
hiukan muita makeampi.

Oisko onneks' joka muru!
Siit' on äidin ainut suru.

Leivät nousee, hiipuu uuni,
miss' on pienet piimäsuuni?

Kätken kakkuun kaipausta,
sirottelen siunausta.

Rakkautta rahdun verran -
toinen teille leipoo kerran.

Äidin kakku makeaisin,
sitä ah, jos aina saisin!

Joulu-ukko

Terve, terve, jouluaatto!
Suo toivoi äiti, taatto -
hartahammin - usko mua,
lapset odottivat sua.

Kello naksautti kuusi,
niin jo pieni Paavo huusi:
- Kukas tuolta kiipeää
rantatietä viertävää?

Lapset kaikki ikkunaan
heti lentää katsomaan,
näkivätkin selvästi,
kirkas kuu kun valaisi.

Etkö tuntis tulijata,
säkin suuren kantajata,
partasuuta ukkoa,
vanhaa sekä viisasta.

Heti ovi avattiin,
saliin vieras kutsuttiin,
saatiin lahjat loistavat,
viikunat ja omenat.

Ukko etsii lahjaa uutta,
lapset huutaa täyttä suuta:
- Mulle, mulle, ukkoseni,
anna parhain lahjasi!

Pieni Helmi hiljaisna
seisoo toisten takana
eikä pyydä laisinkaan
kunhan toiset saisi vaan.

- Kuka sinisilmä siellä
aivan lahjatonna vielä?
Lapsi, ah, sun sydäntäs!
Lausuu ukko älykäs.

- Etkö luule nähneheni
tästä ohi rientäissäni -
annoit lelus ainoisen
köyhän lapsen kätehen.

Niin, ja näinpä kerran vielä
kuinka kulkeissasi tiellä
sairaan linnun tapasit,
hellästi sen korjasit.

Lahjan sinun arvoisesi
lahjoittaa toinen sulle,
ota multa omaksesi
kultahelmet kaulallesi!

Joulupuu

Joulupuu, joulupuu,
metsän kaikkein kaunein puu!
Oksissasi häilyvissä
riiputtelet omenoita,
loistat kultatähtösissä,
kerrot metsän tarinoita.
Latvahasi ihanaan
puhkee ruusut tuoksumaan.

Joulupuu, joulupuu,
metsän kaikkein armain puu!
Lakkas alla laulut soivat,
laulat meille sadoin kielin.
Mitä oksas huminoivat,
kuuntelemme juhlamielin.
Joulupuu, joulupuu,
muistos mieleen painauu.

Joulupuu, joulupuu,
metsän kaikkein kallein puu!
Kirkkaat kynttiläs kun palaa
valaisten ja lämmitellen,
kyynel nousee silmään salaa -
kenpä seisois värjötellen?
Tuotpa mieleen taivaan maat,
hyväks sydämemme saat.

Joulukirkkoon

Kello löi jo viisi
lapset, herätkää,
Juhani ja Liisi -
muuten matka jää!

Tässä vesimalja,
silmät huuhtokaa!
Lämmin karhuntalja
reessä odottaa.

Joutuin turkit niskaan,
kintaat käsihin!
Sanna vielä viskaa
villahuivinkin.

Vasta ruunan reessä
silmät aukeaa -
siin on silmäin eessä
synkkä metsämaa.

Aisakello helkkää,
loistaa tähdet, kuu.
Riemua on pelkkää,
hymyyn käypi suu.

Tuossa mökin Miina
kulkee kirkollen.
Taavetti ja Tiina,
nouskaa kannoillen!

Mäenrinteen alla
talo törröttää,
joka ikkunalla
kaksi kynttilää.

Ruuna, virsta vielä
tepsuttele pois!
Tällä kirkkotiellä
aina olla vois.

Riemuhuuto lähti
lasten huulilta:
juur kuin joulutähti,
kirkko kummulla!

Sisälläpä vasta
silmät huikenee,
tänne taivahasta
Korkein katselee.

Saivat paikan oman
pitkään penkkihin,
sytyttivät soman
haarakynttelin.

Iäks muistiin jääneet -
niin ei kaunista,
kuin on urkuin äänet
jouluaamuna.

Luulee kuulevansa
äänet enkelten,
luulee leijaavansa
sinne seimellen.

Soipi virret vielä
kulkiessa pois.
Sillä kirkkotiellä
aina olla vois.

Hyvää yötä

Hyvää yötä, silmät sulje,
vaivu, armas, nukkumaan.
Höyhensaariin sitten kulje -
äiti peittää pienoistaan.

Hyvää yötä, ristiin liitä
pikku sormet hentoiset,
taivaallista isää kiitä,
äitiäkin siunannet.

Iltatähti ikkunasta
kehtohosi katsahtaa,
on kuin siunaisi se lasta,
toisi rauhan sanomaa.

Konsa heräät, yö jo lähti,
näet aamun armahan.
Silloin loistaa aamutähti,
äiti antaa suudelman.

Purjeeni valkeat väikkyy

Tuonne ulapan taaksi
rantahan kaukaiseen
uipi uljaana haaksi
halki hopeaveen.

Tuulten sävelet soivat
purjeita pullistain.
Lainehet karkeloivat
kohisten kokassain.

Kutsuu satujen saari
kaikkine ihmeineen.
Tarujen taivonkaari
viittoo ylitse veen.

Purjeeni valkeat väikkyy
siipinä joutsenen.
Kultina, hopeina läikkyy
rantani kotoinen.

Ensi palkinto

Kylänraitilla kilpa-ajot
on käynnissä uljahat.
Ilohuutoja ilma on täynnä
ja hevot ne hirnuvat.

Ja siellä on mukana kaikki,
ken kynnelle kykenee.
Ja sinnepä meidänkin Polle
näin kirmaten pinkaisee.

Ken uskoisi vanhan Pollen
näin jaksavan laukata?
Vaan suottakos kaiken talven
sai kauroja haukata!

Pien Ilmo on rattahissa
ja Leenikin nukkineen.
Ja Iikka on ohjaksissa,
hän haastavi Pollelleen.

- Hei ystävä, mieliksi mulle
nyt pistäös parhaintas!
Jos palkinto saadaan sulle,
oma on se sun kunnias.

Käy raitilla rymy kumma,
pajupillit ja rummut soi.
Ja Polle se uljas humma
ens' palkinnon kotiin toi.

Aamukahvin ääressä

Kukko: Hyvää huomenta, punahilkka!
Miltäs se maistuu kahvitilkka?

Kana: Ah, se on aivan liian kuumaa,
kieltäni polttaa, päätäni huumaa.

Kukko: Kahvi on hyvää - mitä mä kuulen?
Huonolla tuulella, rouvani, luulen.

Kana: Eipä se olisi kumma lainkaan,
voi mitä unissa nähdä sainkaan!

Kukko: Kerro se mulle, kullanmuru,
kertoen aina haihtuu suru.

Kana: Mull' oli piilossa pesä uusi,
munia siinä jo viisi, kuusi.
Lapset sen löysivät, ai, ai, ai!
Rintani haikean haavan sai.

Kukko: Rauhoitu, rauhoitu, armas Lotta,
eihän se ollut edes totta.

Hiiriä pyydystämässä

Katsoppas nyt kummaa, virkkoi Miiri,
tuopa on oikein lystikäs hiiri,
sarvetkin päässä on sankarilla
juuri kuin pässillä puskurilla.
Oivan paistin ma siitä saisin,
kun siihen koskea uskaltaisin.

Se sarvekas vastaa: kaikki ne tässä
ovatkin hiiriä pyydystämässä!
Ylen tyhmä sä oot, sen huomaa kyllä,
näin kaunisko takki ois hiirellä yllä?
Ja jalassa näinkö kiiltävät saappaat?
Vai minut sä paistiksi suuhusi kaappaat!
Koetappas koskea, sarvilla pukkaan
ja kynteni isken pörrötukkaan.
Oon suurempi herra kuin hiiri vainen,
min' olen koppakuoriainen.

Kissapöllö

Kissapöllö, lintu yön
teki juuri tarkan työn:
laati soman kammion
suojaan vuorenonkalon.
Kantoi sammalia suon
pehmikkeeksi pesän tuon,
sisusti kuin sametilla
rinnan oman untuvilla.

Siell' on pienet piilossaan
pehmoisilla patjoillaan.
Jylisköhön ukkonen
päällä pöllön pesäsen,
käyköön tuuli tunturin,
heill' on rauha herttaisin.
Päivän nukkuu perhekunta
nähden kaunehinta unta.

Vaan kun loistaa öinen kuu,
vuoret kaikaa: huu, huu, huu.
Pöllö silmin kiiluvin,
liikkein pehmein, hiljaisin
pojillensa eineen palaa
etsii hiiviskellen salaa.

Kelkkamäessä

Saiskos seuraan vähän tulla?
Näin ne lentää Ville, Ulla.
Voi, kun Alli jäikin yksin!
Tieltä pois tai jäätte alle!
Tässä laskee uljas Kalle.
Annas, Anni sylityksin.
Antti kaatuu, auttakaa!
Väinö voitti, hei, hurraa!
Hallia tää huvittaa.

Mihinkä nyt vertaisinkaan
tätä kelkkamäen rintaa?
Ehkä ahon laitamaan
mansikoista punaisaan.

Täällä nousee kalpehille
ruusut poskiin pienoisille.
Pohjatuuli kasvattaa
näistä kansaa rohkeaa.

Antit, Annit, Matit muut,
helosilmät, hymysuut,
kasvakaatte kaikki vaan
iloks armaan Suomenmaan!

Mirrit koulussa

Tässä on taulut
ja tässä on sienet,
ja tässä on opissa
ystävät pienet.

Nyt sietäis olla
sukkelat tuumat,
Mirrillä aivan
on korvat kuumat.

Tästäpä tulee
lystikäs juttu:
aa, aa, aa -
se on vanha tuttu.

Mutta sitten se
tukeekin tenä,
voi, sua pikkuinen
nykerönenä!

Mikä ne kaikki
koukerot kummat?
Niin ne on eessä
kuin pilvet tummat.

Alku on hankala,
ahkera voittaa -
kyllähän Missukat
parhaansa koittaa.

Keltä vain läksy
liukkaasti luistaa,
sille se kukkokin
munia muistaa.

Mehiläinen ja leppäkerttu

Mehiläinen mesikieli
leppäkertun keksi.
Teki tuttavaksi mieli,
huomas herttaiseksi.

- Lähde kanssain talosille,
lähde, armas terttu!
- Annas mietin, annas mietin,
vastas leppäkerttu.

- Surr, surr, surr, ma olen yksin,
lähde, kerttu kulta!
- Mitä saan ma, mitä saan ma
palkinnoksi sulta?

- Minä kannan sulle mettä
pikkuiseen pesään.
Leppäkerttu vastas, että
- Mietin ensi kesään.

Ikuinen kesä

Kas, kesällä metsämailla
on eloa suloisaa:
tuhat sirkkasta soittamassa
ja kukkia täynnä maa.

Oi, aukaise sydämesi
suven armahan sulollen
ja riemuitse, laula ja nauti
kuin taivahan lintunen.

Oi, syksyhän saapuu sitten,
saa sätehet sammumaan,
vie laulajat merten taakse
ja kukkaset kuolemaan.

Niin suljeppa sydämesi
ja suojele suveas!
Ja anna ikuisen kesän
sun asua rinnassas!

Valokuvaajassa

Ei saa silmiä räpyttää,
ei saa päätänsä kääntää,
ei saa heilua hännänpää,
ei saa viiksiä vääntää!

Korvat hörössä kokottaa
mestarin eessä missit.
Eihän nyt noin saa mokottaa,
iloa silmiin, kissit!

Minne jouduin?

Särkyi ahdas asunto -
minne jouduin juuri?
Loppui pitkä pimento.
Kuultavainen kammio,
et sä ollut suuri.

Täällä silmät huikenee,
eikä tunnu laita.
Ihan sydän vapisee,
emo vielä napisee,
ettei ruoka maita.

Maailma uusi ihmeineen
loistaa silmään nuoren.
Katso sitä kummakseen:
- Luulin kaiken mahtuneen
kananmunan kuoreen.

Oravan pesä

Kas, kuusen latvassa oksien alla
on pesä pienoinen oravalla,
sen poikaset siinä ne leikkiä lyö
ja pikku hampahin siementä syö.

On siinä vehreä, vilpoinen katto
ja naavoista lämppöinen lattiamatto
ja pikkuruikkuset ikkunat
ja vuoteena sammalet vihannat.

Kun talven tuulet ne metsässä laukkaa
ja lumet ne lentää ja pakkanen paukkaa,
niin oravan pesässä pienoinen pää
se ikkunan reiästä pilkistää.

Ja siitä se näkevi loitos sangen
yli puitten latvain ja valkean hangen.
Kas, susikin alhaalla vaanien käy -
ei oravan pesässä pelkoa näy.

Ja kuusonen tuutivi tullessa ehtoon
siell' oravan poikaset tuttuhun kehtoon.
Ja elämä heillä on herttaisaa,
kun kuusen latvassa keinua saa.

Peipon pesä

Koivun oksaan korkealla
teki peippo pesän,
tiriteijaa, tiriteijaa,
lauloi kaiken kesän.

Muni munat kirjavaiset,
niistä pojat kuori.
Siivet somat, untuvaiset
emo armas suori.

Kävi siinä vierahissa
naapurissa rastas.
- Tule kummiks, peippo pyysi.
- Kernahasti, vastas.

Sitten alkoi laulukoulu,
tiri, tiri teijaa.
Lempeästi kesätuuli
peipon lasta heijaa.

Eikä lapset liinahapset
henno säikytellä,
että rakkaat riemurinnoin
saavat viserrellä.