Turun akatemiaa avattaessa

Toisen kerran, Isonvihan jälkeen
marrask. 26 p:nä 1722


Äsken vielä vihamiesi
raastoi tallas maata tätä,
häväisty ol' kotiliesi,
uhkas tuho, haastoi hätä.
Kaikkialla kulki kato,
kypsyi yksin kalman sato,
tuskin missään miekanmiestä
torjumassa orjaniestä.

Vuosikaudet hurme vuoti,
ruostui aura pellon vakoon,
tuhos tauti, tappoi luoti,
harva pääsi surmaa pakoon.
Mukanansa vainolaiset
veivät lapset sekä naiset,
tuli poltti, tuhos vesi,
temppeleihin teiri pesi.

Kaivettihin kansan hautaa,
kansan, joka korpeen nääntyi.
Mutta sisin sillä rautaa,
aikakirjain lehti kääntyi,
poistui vainolaisten laumat,
täyttyi jälleen vilja-aumat,
kevät koitti, koivut lehti,
kukkaan ennen syystä ehti.

Tieto, taito ehti kukkaan,
syttyi sielun sisin valo.
Eletty ei täällä hukkaan,
tuhonnut ei meitä palo
suurten sotain, vaikeen vainon.
Murti kahleittensa painon
Suomen suku tullen turman,
kasvoi, karttui, väisti surman.




Tunnisteet: