Ei lauluista apua

Sulle, Suomi, lempeänsä
laulaa sadat laulajat,
herätellä äänellänsä
onneasi koittavat.

Lapses sulle lauleloilla
uutta aikaa valmistaa:
sävelitten aaltoloilla
onnes linna kohoaa.

Laulurinnat kilvoitellen
toiveitansa helkyttää,
kunnes Suomi tuskitellen
vihdoin heille äännähtää:

"Laulajoista sulosuista
tok' ei hyödy onni maan.
Ei se synny lauleluista,
työtä siihen tarvitaan."

Kohtalon iva

Keinuu venhe pieni aaltoloilla,
nuorukainen siinä haaveilee.
Mieli täyttyy kuvill' ihanoilla,
silmät loistaa, huulet hymyilee:

"Viel' oon nuori, outo maailmalle,
mutta voiman tunnen rinnassain.
Se mun nostaa kerran korkealle,
vertaiseksi henkein mahtavain."

"Nimetönnä paisun mahtavaksi,
enkä jouda hukkaan joutumaan.
Kun on mennyt vuosi taikka kaksi,
nimi uusi loistaa yli maan."

Venhe aaltoloilla keikkuileepi,
nuorukainen siinä haaveilee.
Myrsky nousee, aallot kuohuileepi,
saalistansa meri ahnailee.

Vuotta kaksi virtaans' aika peitti.
Kirkkomaahan ruumis kätketään,
ruumis, jonka aallot rantaan heitti. -
Tuntenut ei sitä yksikään.

Hajamielisyyttä

Raskas ilma kammion;
rinta ahdistuupi.
Luonnon sulo mielessäin
eloon havahtuupi.

Päivän paiste hempeä,
nurmet kukkivaiset!
Rakkaat laululintuset,
kilvan laulavaiset!

Tuuli vieno, lämpöinen
metsän tuoksut kantaa.
Meren aallot vaahtopäät
suutelevat rantaa.

Kuinka, kuinka unhoitin
aallot loiskivaiset,
nurmikkoni vihannat,
metsät tuoksuvaiset?

Kuka hullu viihtyä
viitsis kammioissa?
Luonnon helmaan kiiruhdan
uimaan nautinnoissa!

Oven auki lennätän,
ulos hyökkään sitten, -
lumihankeen kompastun
eessä portahitten.

Varis vaakkuu sääliään:
"Liiaks' lunta täällä.
Nälkähän kai näännytään
tällaisella säällä".

Haudalla

"Hän kuollut ei, hän nukkuu vaan",
niin lausui pappi puheessaan
haudalla juhlallisna.
Tuo kaunist' on, lie tottakin;
mut vainaan tunsin minäkin
ja tiedän: onnellisna
hän eläessään päällä maan
ei elänyt, - mut nukkui vaan.

Koditon vapaus

Tänne rientäin joutukaatte
kaikki vapaamieliset;
orjina kyll' olla saatte,
pois nyt orjuus, kahlehet!
Missä enää vapautta
löytää joukoss' ihmisten?
Sitä vainotaan kuin sutta.
Taällä vain on suoja sen
luona täytten maljojen.

Tuskin enää miestä tapaa,
jok' ei pelkäis varjoaan.
Tääll' on mieli, kieli vapaa,
pelkoa ei laisinkaan.
Rinnat nousee, kuohuileepi,
aatteet kiitää lentohon;
vapaus vain vallitseepi.
Muuall' on hän koditon:
täällä hänen kotins' on.

Kuule ääntä vapahitten,
kuin se miehekkäästi soi!
Mutta mik' on kumppanitten?
Tuskin seisoa he voi.
Viinan orjiks vapaat vääntyy,
sammuu into tulinen:
vapaus selin heihin kääntyy,
eik' ees luona maljojen
viihdy joukoss' ihmisten.

Rauhaton

Hän onnens' ja syämens' jätti
tytön haltuhun lemmityn;
mut onni ja morsian petti,
sydän murtui jo hyljätyn.

Pois seurasta vanhain ja nuorten
nyt lähtö on hyljätyn tään.
Yli virtain hän rientää ja vuorten,
lepo löydy ei missäkään.

Ei lepoon yö häntä vietä,
ei helle auringonkaan.
Hän rientää eellehen tietä
kuin mieletön raivossaan.

Eikö viihdytä unonen kallis?
Eikö rauhoitu onneton?
Ei virkansa sitä sallis,
sillä posteljooni hän on.

Sydämeni

Mä sydämeni sulle tahtoisin paljastaa,
sä neito ihanainen, sen aarteet osoittaa.
Ne aarteet hehkuvaiset on kultaa kalliimmat,
ne sydämeeni lämmön ja valon saattavat.

Ne sydämessäin syntyi, sen omat ovat vaan,
ja synnyinpaikallensa nyt suovat valoaan;
mut sydämeni jos mä nyt voisin paljastaa,
ne ehkä kiillollansa lumoisi maailmaa.

Mut sydämessäin on muuta, mi siell' ei syntynyt:
on elonvirta sinne ryönäänsä viskellyt.
Sen tumma, häijy varjo nuo aarteet tummentaa; -
on kuvas siellä myöskin ja muuta joutavaa.

Sanassaan pysyvä

Katri kaunis lausui näin:
"Sua en siedä silmissäin.
Koskaan luota sinuun en!"
Kuule sana viimeinen:

"Pihlaja pihalla on;
sulle suon mä suutelon,
mansikoit' kun oksat sen
kantavat, mut ennen en."

"Tyttöin päätöksistä viis!"
mietti Antti, lähti siis
illan tullen Katrin luo:
"Totta tyttö muiskun suo!"

Kartanolla Katri on.
Mitä toimii vallaton?
Mansikoita pihlajaan
tyttö sitoo toimissaan.

Juomalaulu

Pois huolemme kaikki jo poistukohon:
vain riemua varten tää maailma on.
Niin paljon, niin paljon on riemuja maan;
ken hullu siis huolista huolisikaan?

Ken riemuita tahtoo, hän joutukohon
ja juokoon; jo pullomme puolillaan on.
Jo hukkukoon huomenna taivas ja maa,
kun siksi vain juoda ja riemuita saa.

On joutuva viimeinkin kuoleman yö.
Se pullomme kaataa ja pirstoiksi lyö;
se pois meidät kantaapi riemuista maan.
Ei peljätä tarvis. Se tulkohon vaan!

Kyll' lienevät kuivia Tuonelan maat,
ja viiniä turhaan ehk' etsiä saat;
mut muistaa jos voinee: nyt riemuisna juo,
ja muistosi sielläkin riemuja luo!

Laulu-Hansa

Ukko pieni, käyräselkäinen,
nuorille ja aikuisille tuttu,
laulunsa jo lauloi viimeisen.
Lyhyt ompi elämänsä juttu:
pitkä tiensä, ahdas maailmansa,
muust' ei huolinut kuin lauluistansa.

Nuori oli. - Tuoni isän vei. -
Peri maan ja tuli isännäksi.
Teki lauluja, vaan työtä ei.
Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi.
Vanhaks tuli, käyräks varreltansa,
sama vain ain' oli luonnoltansa.

Kyläst' toiseen huoletonna vaan
huomisesta kulki Laulu-Hansa,
lapsiparvi aina seurassaan
kylän teitä hänen astuissansa.
Sitten kuulemahan lauleloita
tulvaamalla tulvas' kuulijoita.

Suur' ei ollut mahti laulujen,
pilviin kohonnut ei niiden henki,
vaikka kyllä kultasirusen
joukosta löys' joskus rikkojenki.
Mutta Hansa lauloi, eikä moi"ta
miettinyt ees kenkään kuulijoista.

Ruokaa hälle kyllin tarjottiin,
saipa pirtiss' sitten viettää yötä.
Vielä pilkattiin ja soimattiin,
ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä.
Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden,
Laulu-Hansa mietti laulun uuden.

Pilkkaa kärsi kyllin eläissään,
vaan kun kuolemastaan levis tiedot,
kuulunut ei ivan ääntäkään:
suri silloin lapsiparvet liedot,
aikuisetkin, mielet murehessa,
kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan:
"Kullakin on täällä tehtävänsä,
jonka saanut ompi Luojaltaan,
joka täyttää tulee eläissänsä.
Ehldi kulkulaisna laulaissansa
tehtäväns' juur' täytti Laulu-Hansa!"

Jos ois

Jos leivon ääni ois kaunis mulla,
niin sulle, kultain, mä laulaisin
ja syämes hellän niin laulelulla
mä lemmen hehkuhun lumoisin.

Ei ääntä leivon oon suotu mulle,
rumemmin äännä ei korppikaan;
tok' laulan, kultain, mä yhä sulle,
kosk' ei oo korvaa sull' ollenkaan.

Heräämätön

Riehui muinen vainon tuuli,
pilvet päivän peittivät;
kuolleeks Suomen moni luuli,
multaa hautaan heittivät.
Mutta Suomi nukkui vaan
uutta aikaa vartoissaan.

Haudan päälle nostettihin
patsas raskas, kivinen;
patsaasehen piirrettihin
nimi vieraskielinen.
Mutta Suomi nukkui vaan
uutta aikaa vartoissaan.

Omat lapset haudallansa
pilkkailivat äitiään
vieras mieli rinnoissansa,
vieras myrkky mielessään.
Mutta Suomi nukkui vaan
uutta aikaa vartoissaan.

Mutta vihdoin päivä valkes,
koitti aamu Suomenkin,
raskas hautapaasi halkes,
loisti säteet hautaankin.
Mutta Suomi nukkui vaan
uutta aikaa vartoissaan.

Haudan luona, viipyin hetken,
uuden ajan henki huus:
"Alkanut jo olen retken,
ala, Suomi, elo uus!"
Mutta Suomi nukkui vaan
uutta aikaa vartoissaan.

"Hengen ääni soi vain kerran:
jok' ei kuule, kuolkohon!"
Suomi havahtui sen verran,
että sanat kuullut on;
kylkens' sitten käänsi vaan
uutta aikaa vartoissaan.

Hyljätty

Mun Katrini mun hyljäten
jo otti toisen kullan.
Kai murtuneena vaipunen
nyt alle mustan mullan!

Niin raskas musta multa on,
kun peitteeksi sen saapi;
mut virta kuohuu vallaton
ja luokseen houkuttaapi.

Ja rantahan sen onneton
mä riennän kiihkoisasti:
kai kavaluuttas, uskoton,
sa kadut kuoloos asti.

Mut virran yli vaahtoovan
mä hurjin voimin soudan
ja toisen kullan, kauniimman,
mä tuolta puolen noudan.

Z. Topeliukselle

Jo aurinkoinen kultiaan
loi maille, maisemille,
ja laulut kohos kaikumaan
sen sulosätehille.

Ja Suomen kansa havahtuin
nuo laulut kummat kuuli,
ja sydän sykki innostuin,
jonk' kuolleheks jo luuli.

Nyt ikivanhat nietokset
jo sulas laulun valta:
käy esiin hengen aartehet
taas talvipeiton alta.

Ja kansa, tuntein itsensä,
nyt hehkuu taisteloihin;
mut kiitoksensa, lempensä
se kiintää laulajoihin.

Se parhaimpansa parvehen
sun nimes aina sulkee,
ja laulus, laulu sydämen,
sydämiin aina kulkee.

Se laulu vienonsuruinen
on niinkuin luonto Suomen;
mut myöskin lämmin, toiveinen
kuin kansan uusi huomen.

Se lauloi voimaa ihanteen
ja lempee hehkuvinta;
sen laulun tunsi omakseen
jokainen nuori rinta.

Se neuvoi Luojaan luottamaan
ja epätoivon poisti.
Se näytti, kuinka onni maan
silmissä lasten loisti.

Ja sydämihin lapsien
myös lietsoit pyhää tulta:
he opeit maansa rakkauden
ja aatteet suuret sulta.

Ja aatteet lapsun tarttuvat
ne lumoin mahdillansa;
mut lapset kerran varttuvat
ja ovat Suomen kansa.

Vaikk' kätkettynä sydämiin
ei haihdu aatteen taika,
mut kerran kansain näkyviin
sen nostaa uusi aika.

Keisari Aleksander III:n kruunajaispäivänä

Synkän tien ja vaivalloisen Luoja kansallemme soi;
ja verta uhkui joka askel, uuden tuskan tuntoon loi.
Valoon pyrki kansan mieli, pimeähän tiensä vei,
johtajakseen tähden toivoi, tähti loistanunna ei.

öiset vallat surmaa uhkas, kutsui kansan kuolemaan;
turhalt' taistelu jo näytti, turhalt' toivo Jumalaan.
Mut ei uskallusta vienyt uhka vaarain väijyväin:
Suomen kansa polun kulki, raivas tiensä eteenpäin.

Kuka kertoa ne voisi, epätoivon taistelut,
voitot verta uhkuvaiset, pimeässä voitetut!
Voitot loisti maailmalle, kansamme jäi pimeään:
toiset niistä loiston saivat, kansamme ei mitäkään.

Valoon, valoon kansa pyrki, valoa huus' Luojaltaan,
valon tähden uljaast' uhras sydänverens' vuotamaan.
Kuuli Luoja rukoukset, avun antoi armokas:
jalost' täytti Luojan tahdon kuulu, jalo ruhtinas.

Ensimmäinen Aleksander!
Kuolla ei voi muistos sun;
kansain joukkoon nostit kansan murtunehen, poljetun.
Vuosisatain sumut poistui, pääsi päivä loistamaan
tielle synkän kamalalle, päälle kansan Suomenmaan.

"Aleksander", nimi armas, aina sinut kuullessaan
sydän sykkää suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Kiitoksensa puhtahimman tunteet pyhät lahjastas
suomalainen uhraa sulle, valontuojaruhtinas!

Mut ei vielä öiset vallat luopuisi näin saaliistaan:
eloon päässeen kansan syöstä tahtoisi ne kuolemaan,
kahlehtia kansan mielen, ryöstää kansan kielenkin,
kauan taistellehen murtaa vihdoin juonin kavalin.

Vasta noussut päivä poistuu, eksyy Suomi polultaan:
toinen Aleksander nousi kansaa vapauttamaan.
Juonet katkoi kavalitten, valon kansalle taas toi,
vapahana kiitostansa Suomen kansan kieli soi.

Polun kansallemme raivas, jolle johti eksyneen:
valkeuteen polku viepi, viepi onneen, vapauteen!
Kansat monet kiittää töitä jalon ruhtinaamme tään;
hartaammin kuin Suomen kansa kiitä hänt' ei yksikään.

"Aleksander", nimi armas, aina sinut kuullessaan
sydän sykkää suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Surun synkän suomalaisen rintaan loi sun kuolemas,
kun ei kuolla saanut eestäs, vapauttajaruhtinas!

Vapahana valon tielle Suomen kansa käynyt on,
epätoivon vaihtanunna valoisahan toivohon.
Entisyys nyt tielleen luopi turhaan tummaa varjoaan:
vaikka suruja se toikin, häpeää ei milloinkaan.

Synkkä polku Suomen kansan; harvoin loisti tähtikään,
avunhuokaukset hukkui epätoivon pimeään.
Kova onni kansaa murti, epäilykseen syöksi sen;
mut ei syöstä voinut tieltä oikeuden, totuuden.

Nyt on päivä koittanunna, Suomen kevät alkanut,
Suomen kansa herännynnä, valohon jo astunut.
Mikä öinen valta voisi nyt sen saada horjumaan
taistelussa eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan?

Kevät luonnossa nyt ompi, kansalla myös kevät on;
kevättoivoin rinnassansa käy se uuteen elohon.
Uusi Aleksander nousi! Mikä rinta kylmäks jää
nyt, kun kansa luottain nuorta ruhtinastaan tervehtää!

"Aleksander", nimi armas, aina sinut kuullessaan
sydän sykkää suomalaisen, tunteet kohoo kuohumaan!
Luojaltansa Suomi tänään rukoileepi onneas,
siunausta toimillesi, kevät toivoin ruhtinas!

Kirkas nyt on toivon taivas; mut sen pilvet peittää vois,
nousta myrskyt riehumahan, rauhan riistää maasta pois.
Käyköön niinkin: suomalainen taisteluhun riehuvaan
riemulla käy eestä maansa, eestä rakkaan ruhtinaan.

Juhana Vilhelm Snellman

I

Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
kun uuden ajan henki puhalsi yli maan,
nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.

Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.

Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
maan ryösti hältä kalpa ja risti kädessään;
hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin
ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.

Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.

Ja yhä Suomen peittää verinen vainon yö,
ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö,
sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.

Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.
Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.

Ja äänet hälle kuiskaa: "Jo kuole, kurja, pois!
Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois?
Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
oot myynyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas.

Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
mut turhaan elonvoimaa se etsii unistaan.
Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,
ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.

Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.
Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,
sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:

"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs
ja tulevainen onnes vain etsi itsestäs."

"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo;
nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.
Sun kieles vieras sorti; se voimaan nosta taas,
ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."

Ja pilvet unelmitten jo halkais' sana tuo,
ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo,
ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
sen haudan partahalta vei elon taisteluun.

Näin Snellman kansans' nosti, sen taisteluhun vei;
jo horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;
ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,
hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.

Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen
kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:
ei Väinön kansa kuollut eik' ota kuollakseen
mut uuden ajan itse se luopi itselleen.


II

Me kansa Suomen aamunkoin,
sen toiveiden, sen taisteloin
ens innostuksen kansa!
Miks mieliämme lämmittää
niin ihanasti päivä tää,
mi taika mukanansa?

Nyt juhlahetki meillä on,
mi tyynti, saatti lepohon
jo taisteloinkin vimman.
Ne mielt' ei häiritä nyt saa:
nyt juhlaa viettää Suomenmaa
"oikansa parahimman.

Kuin moni mielin uljahin
riens' eestä valon rivihin,
löi iskun, - eikä harhaan!
Mut kaatui eikä nähnytkään,
mi seuraus ol' iskun tään,
mi he'elmä työnsä parhaan.

Soi toisin onni hänellen,
jolleka Suomi riemuiten
nyt kantaa kiitoksensa.
Työns' hedelmän hän näkee jo:
työn suuren suuri palkkio
näin tuli osaksensa.

Kun jouten toiset haaveksi,
niin taistoon silloin uskalsi
hän maansa eestä armaan.
Ei nähty hänen taantuvan,
vaikk' usein työtään uhkaavan
hän näki hallan harmaan.

Nyt illall' iän taistelun
hän näkee kauan kaivatun
jo voiton rusoituksen
ja palkaks töiden suurien
nyt kuulee kansans' sydämen
hartaimman siunauksen.

Ja kiitollisin sydämin,
näin kielin sadoin tuhansin
nyt vannoo Suomen kansa:
ei tekos kuole konsanaan,
sen suojaa kansa Suomenmaan
armainna aarteenansa.

Ei enää uhka myrskyjen,
ei houkutuskaan kultainen
kansaasi harhaan vietä,
vaan aina, vakain askelin,
se mielin horjumattomin
käy viittaamatas tietä.


III

Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
ja hälvennyt on Suomen kansan yö;
ei lePoa tää aika meille saata:
nyt alkaa Suomen kansan päivätyö.
Tuo työ se voimiamme kysyykin:
se vaatii hien, ehkä verenkin.
Ei suurta perineet me isiltämme:
sensuurempi nyt ompi tehtävämme.

Mut töissä, taisteluissa johtajamme
ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan.
Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
sielt' levitköhön yli kaiken maan.
Ken esteit' eteen Suomen onnen luo,
sen poroks polttakohon tuli tuo;
se olkoon kammo kansan sortajille
ja tuokoon turman maansa petturille.

Mut lempeänä päivän tulen lailla
se kansan vainiolle paahtakoon
ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla
se rehevinä ilmoin nostakoon.
Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
ain' yltyköhön liekki tulen tään,
niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
vaan voitttain edistyy se valon tiellä.

Ja kerran Suomi onnens' suureks luopi,
sen maine lentää yli maailmain;
sen kieli sulosanans' silloin suopi
aatteille neroin suurten, mahtavain.
Miss' eestä valon silloin taistellaan,
myös Väinön kansa siellä mainitaan.
Se valon maille avaroille antaa:
työ Snellmanin näin hedelmiä kantaa.

Elias Lönnrot (muistoruno)

Surren seisoo Suomen kansa surusanan saatuaan
jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan.
Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen,
joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.

Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa;
haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa.
Muistot kertoo vainajasta, kertoo elontyöstä sen,
mit' ol' ennen Suomen kansa ja mit' on se jälkehen.

Pois kun lähti Väinö maasta, hylkäs kansans' eksyneen,
jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen,
mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan,
unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.

Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan,
murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan,
vaan kun haihtui isäin mahti, laulu, unohduksihin,
silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.

Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun:
Suomi, unen vakaamana, näytti kuoloon tuomitun.
Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan.
Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.

Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään,
kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään.
Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen,
tahtoi löytaä kansallensa tenholaulun, kanteleen.

Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat,
uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat.
Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin,
sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.

Laulun toi hän kansallensa; mahti sen on ennallaan:
hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan.
Kun sen taika kansaan koski, nukkuneeseen, murrettuun,
työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.

Väinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan,
tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan.
Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin,
nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.

Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:
uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden taa.
Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän:
työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.

Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois,
kivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois.
Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää:
eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.

Työ on tehty: perusteena
vastaisuutemme se on.
Työmies laski uupuneena
päänsä ikilepohon.

Surren seisoo Suomen kansa
lailla joukon voitokkaan,
jolta juuri voittaissansa
paras urho temmataan.

Kunniata haudallansa!
Hänen raivaamans' on tie,
jota kulkee Suomen kansa:
uusiin voittoihin se vie.
Voitot, joit' ei unhe peitä,
mitkä Suomi saaneekin,
kunnian ne seppeleitä
haudalle on Lönnrotin.

Laulumme

Miks moitit, Suomi, että laulajoillas
on heikko ääni, heikko kuntokin
ja että Väinön kannel vainioillas
ei enää kaiu sulo sävelin?

Ken vapaaks syntyi, kituu kahleissansa,
ja intons' sumeassa surkastuu;
ei voimakkaana virtaa laulantansa,
vaan vienoks' valitukseks' muodostuu.

Mut oi, jos Suomi kerran rohkeasti
sä astut vapauden taistohon
ja murrat kahleet, joihin viekkahasti
sun voimas, onnes kiedottuina on,

niin silloin kanteleelta katoaapi
se este, joka tukehdutti sen,
ja korkealle laulu kohoaapi
kuin lintu häkistänsä paeten.

Hullu Sanna

Tuoll' luona jylhäin petäjäin
on mökki matalainen;
siell' asui vielä äskettäin
kyyryinen, vanha nainen.
Hänt' etäiset ja tuttavat
"Hulluksi Sannaks" sanoivat.

Näin kylän vanhat hänest' ties:
ei nuorna vertaistansa,
ja häneen rakastuikin mies
ja Sanna häneen kanssa,
ja Sanna nautti onneaan
ja naureli ja tanssi vaan.

Mut kohta onni tummentui;
sen köyhyys ensin peitti.
Mies hiukeni ja sairastui
ja pian henkens' heitti.
Ja muisto Sannall' onnestaan
on poika, vuoden vanha vaan.

Ja pojan tähden pienokkaan
hän kyyneleensä nieli
ja työhön ryhtyi ahkeraan,
vaikk' karvas oli mieli.
Mut poika kasvoi, voimistui,
ja äidin mieli rauhoittui.

Ja vuodet vieri, haluaa
merille poika päästä;
mut äiti pyytää, varoittaa
ja kyyneleit' ei säästä,
vaan suostuu vihdoin kuitenkin,
ja poika laivall' lähtikin.

Nyt Sanna, kaiho mielessään,
kotona töitään jatkaa
ja peloin miettii yksinään
tuon rakkaan lapsen matkaa.
Ja aika kuluu, kuluu vaan,
ei mitään kuule lapsestaan.

Nyt usein kesken kiiruunkin
riens' rannan äyrähille
ja katsoi silmin vetisin
laineille läikkyville.
Ne kuohuilee, ne vaahtoaa,
mut tietoa ei niiltä saa.

Vaan vihdoin tiedot saapuvat,
joist' tyyntyne ei mieli:
"Sun poikas aallot ahnahat
tuoll' ulapalla nieli.
Jo vuotta toista ollut on
hän hotehissa Vellamon."

Se isku sattui sydämeen,
rajusti Sanna parkas,
ja kavahtaen seisaalleen
hän rantaan meren karkas.
Siell' aallot tuimat kuohuilee,
hän kysyin niitä katselee.

Mut vihdoin huus' hän raivossaan:
"Ei Luoja sitä sallis!
Ja valhetta en uskokaan,
eloss' on poika kallis!
Ja kohta, kohta saapuu hän
luo äidin hellän, itkevän".

Ja siitä päivin järkeään
ei Sanna enää saanut.
Yks miete vain ol' mielessään,
ja hokemast' ei laannut:
"Jo kohta, kohta saapuu hän
luo äidin hellän, itkevän!".

Ja vuodet pitkät vietti hän
näin synkkää eloansa
rannalla meren hyrskyvän,
höpisten lausettansa.
Ei muuta enää sanokaan,
nuo sanat vain on huulillaan.

Mut kerran rantaan mökkisen
venheessä vieras sousi,
mies pitkä, tumma, partainen,
ja siinä maalle nousi
ja huusi: "Äiti, tunnethan
sä poikas ainoon, armahan!"

Mut Sanna nauroi ilkkuen:
"En usko kavaloita!
Mä poikani kai tuntenen,
mua pettää älä koita.
Hän on niin hieno, valkoinen,
ei musta noin, ei karvainen!"

He kahden sitten elelee
mökissä matalassa.
Mut äiti yhä käyskelee
rannassa katsomassa,
ett' eikö saavu poikanen,
tuo hieno, punaposkinen.

Ja vuodet vieri, vanhuuttaan
jo kuoloon Sanna vaipuu
ja höpis' vielä kuollessaan,
äänessä toivo, kaipuu:
"Jo kohta, kohta saapuu hän
luo äidin hellän, itkevän!"

Mut pappi lausui, manalaan
menneeksi Sannan kuullen:
"Näin moni vartoo onneaan,
sen etähällä luullen,
ja tiedä viel' ei kuollessaan,
kuink' eli likell' onneaan."

Vanhat tuttavat

Nyt jälkehen kymmenen vuoden
taas terve, sä veikkonen!
Nyt illan vietämme juoden
ja muinaista muistellen.

Ei hetken huolet nyt paina!
Olot mieless' on entiset:
me ystävät olimme aina,
ilot, murheetkin yhteiset!

Mut siit' on jo kymmenen vuotta,
ja aika on oikkuinen.
Nuo vuodet, ne kulu ei suotta!
Kai huomannut lienet sä sen?

Ei ehjänä aika päästä:
sen virta kaikk' kuluttaa.
Ei sydäntä nuorta se säästä,
vaan muuttaa ja muodostaa.

Niin, päivien tullen ja mennen,
myös oomme me muuttuneet;
me toisemme tunsimme ennen,
vaan nyt oomme vieraantuneet.

Ei eroa ystävyys siedä,
kuolo on kukkasen tään:
minusta mitään sä tiedä,
mä sinusta en mitäkään!

Mut mitäpä huolimme siitä,
kun muistot vain elelee!
Jos muistot ei viikoiksi riitä,
kai illaks ne riittänee.

Siis iltamme nyt kulutamme
kuin ystävät rakkahat,
ja olemme uskovinamme,
ett' oomme me tuttavat!