Muistovärssyjä, kirjoittanut Hilja Haahti

Maa on niin kaunis,
kirkas Luojan taivas.
Ihana on sielujen toiviotie.
Maailman kautta
kuljemme laulain,
Taivasta kohti matka vie.



En tiedä mittaa matkani,
jos kuinka lyhyt lie
vain yhden tiedon tarvitsen:
se ett' on kotitie.



Aikansa työllä,
aikansa levolla suvisena päivänä.
Nyt minä lepään.



Isän silmä, sä hellin valvo,
Isän rakkaus, johda, vie!
Koti taivahan kaukaa siintää,
kotipolku on armon tie.



Hymysi huulet vienot,
painuivat silmät umpeen,
korjasi enkeli talteen
taivahan valkolumpeen.



Ei hän viipyä voinut,
oudolta tuntui olla,
niinkuin kukkasen keinu
syksyn aallokolla.



Jää luokseni Jeesus!
Kun lehtensä riisuvi syksyn puu,
yön varjohon ilta kallistuu,
tie päättyvi siintohon iäisyyden rantain,
jää luokseni, perille kantain!



Hän rakasti meitä hellästi,
hän palveli viime hetkehen,
oi Herra, untansa siunaa.



Jää hyvästi, äiti!
Oli osasi antajan ainiaan.
Nyt vieläkin kalleinta annat meille,
pyhät muistot valoksi elämän teille.
Jää hyvästi, kunnes kohdataan!



Hyvä on ihmisen olla
sylissä vihreän maan.
Nurmelle lämpöiselle,
apilan huountaan
suloista painaa päänsä
pienen ihmisen.
Valkean pilven valoon
nukkua huoaten.



Jätti jäljen ihanan,
kaaren kauniin, loistavan,
lensi syliin Jumalan.



Elon virran rannoilla
kerran soi kirkkahat kanteleet,
ja kaikuvi uusi virsi,
kuin pauhais valtavat veet,
ja kuitenkin tyyntä,
tyyntä on kuin pinnalla päilyvän suvannon.



Minne joutui kukka pieni,
taimi hento vaalimamme?
Istutettiin maahan toiseen,
yrttitarhaan aurinkoiseen.
Siellä kukkii rakkahanne.
Minne lensi pääskylintu,
mitä etsi ihanuutta?
Kodin ilo siivin sousi,
kirkkahampaan ilmaan nousi,
laulaa riemuvirttä uutta.
Minne vietiin karitsanne,
teille kallein maailmassa?
Paimen otti turvahansa,
Jeesus kantoi helmassansa.
Tallella on taivahassa.



Mun rakkaani kätke suojahas ja
muista kaikkia luotujas,
vie lohdutus huoleen ja vaivaan.
Nyt turvassa huomaas antaudun,
suo kiitos huulilla nukkua mun,
ota kerran kotihin taivaan!



Sua menneistä kiitän ja muistosi liitän
nyt unteni aarteihin armaimpiin.
Hetkisen vain sen valohon
luoda silmäni sain,
silloin jo pois tähteni multa riistettiin.



Niinkuin muuttolintusen tie
taivasta kohden matka vie.
Kuin unelma liitävi elämä pois
kirkkausrantahan kodista maan.
Suo että mun sieluni valmisna ois,
auttaos onneni saavuttamaan!



Niin pitkä päivä
- pois kuinka se liiti?
Kuin unta matka
- se minnekä kiiti?
Kas illan hopeavirtahan
jo näemme purtemme soljuvan.



Tule luokseni, Herra Jeesus,
tule, siunaa päiväni työ,
tule illoin ja aamuin varhain,
tule vielä, kun joutuu yö!



Sua tuutivat tummat lainehet
elon rannalta virran taa,
oli vastassa uudet valkeudet,
sumun peittohon häipyi maa.



Käsi enkelin kädessä vierekkäin
elon pitkät taipaleet kuljimme näin.
Sanat eivät muistoihin riitä.



On kaatunut honka korkea,
tuuhea, ylväs.
Sai salaman iskun
pysty ja kantava pylväs.
Me järkkyen, surren
mykkinä painamme päämme
ja itkevin sydämin
Korkeimman eteen jäämme.



Niin päivät ja vuodet on vierineet
kuin virran aaltoset pois,
kesä mennyt,
kukkaset varisseet
kuin unta ne ollehet ois.



Taivas kirkas kyllä, suuret tähdet hohtaa
tähtitarhan yllä Luoja kaiken johtaa.



Vaan ethän sä sammunut kuitenkaan,
sydämeeni jäit sä yhä loistamaan,
jäit viitaksi kirkkausmaan.
Sä kutsut helmahan auringon
- taivahan tahto -
näinkö mulle se parhain on?



Kallis, kallis sä ystäväin,
hohtava tähti mun retkelläin,
sä sammuit helmahan auringon
- taivahan tahto
- näinkö ankara, raskas se on?



Taivahan Isä,
lohduta meitä Taivahan tahto parhain
- aina se parhain on.



Siellä viivy, matkalainen,
siellä vartu, pienokainen.
Tuuti tuu - tuuti tuu
- tähtisilmät ummistuu.



Tuike täällä ja tähti siellä,
meille sä loistit elomme tiellä,
nyt yhä täydemmin, kirkkaammasti.
Herran rauhaan! Näkemiin asti!



Tule askele askeleelta
minun kanssani kulkemaan!
Sua ilman en saata olla,
pysy luonani ainiaan!

Muistojen kultaiset säteet

Surullisten kyynelten lävitse
loistavat onnellisten muistojen
kultaiset säteet
valaisten ja lohduttaen meitä.


Jäi ahkera työsi muistoksi meille
hyvän sydämes ohjeet elämän teille.
Sä aina muistit ja huolta kannoit,
et paljon pyytänyt,
vaan kaikkes annoit.


Niin yllättäen, äkkiä lähdit pois
emme vielä päästäneet ois.
On suru, kaipaus suunnaton,
mut tiedämme, nyt hyvä sun on.


Ei muuta kunniaa
kuin kuulla kummullansa
sun kuusiesi kuiskinaa
kun sä kätkenyt olet
hänet viime lepohon.


Johda, Herra uskollinen, armollinen
kotiin kaikki kulkijat.
Matkan jälkeen taivaassasi
kiitostasi sukupolvet laulavat.

Virsi 147


Kun ilta saapuu ja voimat uupuu
ja kaipuu kaikesta hälvenee,
sen näkee Korkein ja käteen tarttuu,
vie kotiin matkaajan väsyneen.


Me muistamme silmäsi kirkkahat,
me muistamme hymysi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan,
niin kauniin, rakkaan ja syvän.


Yks vaan on taivas, yks Jumala vaan
on jokaisella se sielussaan,
ja taivas on rauha täytetyn työn.

Eino Leino


On uuttera käsi rauennut,
työntäyteinen elämä sammunut.
Nuku untas rauhaisaa,
muistos säilyy ainiaan.


Ei syki enää sydän lämpöinen,
on poissa rakas läheinen.


On tiedossa yksin Korkeimman
miten pitkä on taival vaeltajan.
Askel kiireinen hiljenee, seisahtaa
liekki elämän, sammuu.
On perille pääsyn aika.


Purjehdi rakkaani
luokse kaukaisen maan,
miss' jälleen sun kohdata saan.


Aamuruskosta iltaruskoon
kulkija elämän vaeltaa.
Määränpäähän saapuessaan
uneen rauhaisaan vaipua saa.

Sun hyvä on olla

Meri tyyntyy, varjot pitenee,
rauhan ranta lähenee -
vene hiljaa satamaan saapuu.


Kukaan ei tiedä
onko aikaa paljon
vai vähän,
yhtäkkiä vain huomaa
se päättyikin tähän.


Väsyneenä silmäs suljit
siihen hiljaa nukahdit.
Yli rajan silloin kuljit
rauhan rannan saavutit.


Aurinko laskee, jo pitenee varjot,
aika on eron ja jäähyväisten.


Ei kauniimmin täältä lähteä vois,
kuin unessa hiljaa nukkua pois.


Niin äkkiä hiljeni sydän kallis,
sinun lähtöäsi vaikea uskoa on.
Jätit muiston meille
niin rakkaan ja kauniin,
sinua vielä emme pois antaneet ois.
Suo anteeksi suru ja kyyneleet nää,
ne rakkautta on ja ikävää.


Sain hetken olla paratiisissa,
toivon että olet siellä aina
ja joskus mua katselet
ja tiemme vielä kohtaa.


Taivaan linnut, tuulet maan,
seuraksesi sinne saat.
Kipua sä tunne et,
hiljaisuutta kuuntelet.


Kun rakkaamme lähtevät pois
emme enää näe heitä
mutta tunnemme heidän läheisyytensä
kuulemme heidän äänensä
kannamme sydämissämme
heidän muistoaan.


Jordanille asti saata,
näytä luvattua maata.
Kuolon virran poikki kanna,
pyyhi kyynel, autuus anna.


Suru on hinta, jonka
rakkaudesta maksamme.


On maa, johon kaikki jäjet katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.
On rauhan maa.

Saima Harmaja


Ei läheinen arvaa, ei silmä nää
miten lähellä on määränpää.
Joka päivä voi olla viimeinen,
joka hyvästijättö viimeinen.


Me emme itke niitä päiviä,
jotka ovat menneet,
vaan olemme onnellisia,
että ne ovat olleet.


On hiljaisuus ja suru sanaton
mut tiedämme:
sun hyvä on olla.

Isän kuollessa

Miksi kaikk' on hiljaa, hiljaa vainen,
hiljaa kodin koivut huminoi,
miks ei kotipääskyt karkeloi,
miks ei leiki kotilahden laine?

Miksi hiljaa väki työhön kulki,
miksi siskot, veikot kyynelöi? -
Kuolo talosta jo taaton löi,
äsken äiti isän silmät sulki.

Muistoa kunnioittaen

Ei yllättäin äkkiä kuitenkin,
hiljeni sydän rakkahin.
Jäi vain tuska ja kaipuu sanaton,
mut tiedämme sun hyvä olla on.


Siellä kukkia täynnä on maa
sydän uupunut levätä saa.
Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä
ei tuskia tunneta taivaan tiellä.


Yhä olet,
yhä meille elät.
Yhä muistot vielä puhuu.


Päivänä kauniin kesäisen
hiljeni sydän kultainen.
Lähtösi vaikea kestää on
surumme suuri ja sanaton.
Lohtuna muistot rakkaat.


Sammui loiste silmien valon,
taukosi sykintä sydämen jalon.
Herposi käsi auttava, antava rakkaus
kaikkien kuormien kantava.


Ei päivää tiedä ei hetkeä kukaan,
milloin on mentävä noutajan mukaan.
Tuli sulle nyt vuoro lähteä pois,
juuri kun kesä kaunein ollut ois.


Soitteli tuuli jo kauan meille
surun viestiä hiljalleen,
katseli aikaa elämän Herra,
kutsui pois sairaan ja väsyneen.


Surun kyynelten keskeltä,
loistavat onnellisten muistojen
kultaiset säteet.


Poissa on tuska, ohi on arki ja työ.
Purjehdus on päättynyt,
vain lempeät mainingit rantaan lyö.


Isän kotiin matkaaja palaa.


Surun portit on avoinna aina,
ovet onnen vain kiitävän hetken.


Rauha uneen uupuneelle
matkan määrään saapuneelle.


Rauhan maa kangastaa
siellä tapaamme kerran.


Ristisi, Herra, mua valaiskoon
kun tieni painuu kuolon laaksohon.


Siell´ ikionnen asunnoissa
on murhe, tuska, huoli poissa.


Siunattu olkoon sun tiesi,
siunattu matkasi viimeinen.


Sua kohti, Herrani, sua kohti ain.

Vainajaa muistaen

Suo surun hiljaa muuttua kauniiksi muistoiksi.


Sä hetken viivyit täällä vaan
kuin kastehelmi päällä maan.


Tie valmis on ja päässä sen
vastaus löytyy ikuinen.


Hiljaa saapui noutaja lauha
hellästi irrotti kahleet maan.
Kuljetti sinne, missä on rauha,
missä ei tuskaa milloinkaan.


Kauniit muistot eivät koskaan kuole,
eivätkä milloinkaan jätä yksin.


Surun kyynelten lävitse loistavat
onnellisten muistojen kultaiset säteet.


Vaikene sydän, kuuntele hiljaa
on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.


Väsynyt sielu rauhan sai
valkeni ikuinen sunnuntai.


Joka hetkestä menneestä kiittäen
me muistamme sinua kaivaten.


Nosta silmäsi, hiljaa syttyvät
kaikki kirkkaat tähdet.


Uupunut matkaaja rannalla himmeän maan
astui aurinkolaivaan suureen valkeaan.


On kotipiha tyhjä ja hiljainen
ei kuulu askelees polulla sen.


Päätyi pitkä kaari elon
väsynyt on saanut levon.
Nuku unta rauhaisaa.


Kun kerran viimeisen suljen
nämä silmäni unista maan,
yhä ylemmäs silloinko kuljen,
yhä kauemmas nähdäkö saan?


On hiljainen taivaanranta,
eikä lintujen laulu soi.
Ei kuoleman tarkoitusta
aina ymmärtää voi.


Ihana on se tie,
joka meidät rauhaan vie

Jo lähestyy ilta varjoin pidentyvin,
jää päivän kiireet, kaikki on hyvin.
Saa yö ja lepo ja rauha syvin.


Me muistamme silmäsi kirkkahat,
me muistamme muistosi hyvän.
Jätit meille muiston niin valoisan,
niin kauniin, rakkaan ja syvän.


Jäi jälkeesi kaipuu –
jäi sanaton suru.


Lepää rauhassa,
tuulen kehdossa,
tuoksussa kesäisen maan.


Pois aurinko painui, lankesi ilta, jäi taivahan rannalle säihkyvä silta.
Mutt´ kaukaa korven tummuvan yöstä soi laulu ihmisen työstä.


Siellä on polut tasaiset astua.
Siellä ei silmät voi kyyneliin kastua.
Siellä on vihreät kunnaat ja lehdot.
Siellä on pehmetä nukkua kehdot.

Muistovärssyjä

Suuri rakkaus ei tunne aikaa,
ei paikkaa,
ei unta eikä kuolemaa.


Kun kaikki elon siteet katkeaa,
muistojen kauniit kiteet ainiaaksi jää.


Olit niin kuin tähdenlento,
lapsukainen, pieni hento.
Valon loit sä kotihimme
ikikaipuun sydämiimme.


Olit kotimme kirkas tähti,
mi valoa siihen loi.
Sinun kanssasi paljon lähti,
mitä kukaan ei korvata voi.


Olet aina sydämessäni.


Muistoista aika rakentaa
lohdutuksen.


Nuku hyvin,
sydämissämme on asuntosi.


Jos suru voisi puhua
olisi sen sanoma suloisempi
kuin auringonlaskua kajo
järven pinnalla.


Rakas ystävä ei koskaan kuole.
Hän elää ajatuksissamme,
sydämissämme, muistoissamme.


Niin lähdit, enkeli kultainen,
luo taivaan omien enkelten.


Ole hyvässä turvassa, ystävä!
Pilvien takana on aina valoa.


On raskasta luopua rakkaimmastaan,
vaikka tietää: hetkeksi ainoastaan.


Kiitos ja siunaus hiljainen myötä
matkalle, joss' ei tuskaa, ei yötä.


Murheeseen on kätketty
toivo tulevista päivistä.


Syliin pieni suljettakoon,
liehutelkoon häntä hiljaa,
unen maahan uinumaan,
unettaren syliin suureen.


Rakkaallemme linnun siivet lentämähän,
liitämähän, tähtiä tavoittamahan.


Hetket ovat kuin laivat,
ne lähtevät armottomasti aikanaan.
Meidän on oltava kuin satama,
tyynesti kaivaten.


Hauras hellä ihmissydän
uupui mielin väsynein.
Antoi hyvä päivä tietä,
kantoi kotiin eksyneen.

Luoja päättää päivistämme, tietää, tuntee elämämme.
Antaa rauhan, levon suo, jokaisen hän kutsuu luo.

Hiljaisuuden äärelle
sä miksi käyt näin varhain.
Ain sydämissäin sinusta
säilyy muisto parhain.


Ei kuolema ole arvoitus,
joka kerran ratkeaa,
se on ihmisen ihana oikeus
taipaleensa tehtyä nukahtaa.