Dodonan tammet

(Zeusin oraakkeli.)


Humisee ikitammet, puut jumalten,
koko luonto vaieten kuulee.
Ne kohoovat templiä tarjostaen,
pyhäkössä hiljaa tuulee.
Ylimmät sanat saapuvat äänettä näin,
Zeus luoduillensa näin haastaa,
puhu ei vasamaansa hän välkyttäin,
joka paadet pirstoiksi raastaa.

Hän haastaa tuikkeessa tyynen yön,
hän saapuu siintona säteen,
hän puhuu välkkeessä tähtien vyön,
valon valtikaks ottaa hän käteen.
Avaruuden hän täyttää, hän täyttää maan,
joka yrtissä, puussa hän elää,
hän kaikkiallista herrauttaan
valon valtavat kuorot helää.

Hän laulaa laineissa lähteiden,
lyö rantoihin vaahdossa tyrskyn,
heläjää sävelissä leivosien,
ja puhuu pauhussa myrskyn.
Lumikiteinä oksissa leimuaa,
ja hymyy helmassa lammen,
inehmon elonjuoksun hän julistaa
huminassa Dodonan tammen.

Joka puu, joka lehti kertoa voi
syvimmät salat elosi juoksun:
maa ruumiilles elinnesteet soi,
mut lailla kukkasen tuoksun
ylös henkesi iäinen kohoaa
ja kerran taivaat tapaa,
ei kahlehdi hetkeksikään sitä maa,
rajaton se on, kahleeton, vapaa.

Kuin tuoksu se irtautuu nopeaan
kudoksista maisen aineen,
avaruuksien yhdistyy hopeaan
se lailla eetterilaineen,
se ei ajan laps ole, iäisten
jumalain se luovaa unta,
ja siks koti sen myös ikuinen
on taivasten valtakunta.




Tunnisteet: