Z. Topelius

Suuri, syvä, lämmin, laaja
sielus oli sävel soiva.
Välkähtäin kuin ukonvaaja
iski sanas salamoiva.
Mutta taasen toisin vuoroin
itki ihanuutta illan,
heläjöivin enkelkuoroin
kutoi tuollepuolen sillan.

Rasti radan aineen-maasta
taakse taivaan tähtitarhain.
Seurannut ei mainen saasta
säveleitäs, pyhin, parhain
sielussas sillan laati,
jonka yli kaipuu kantoi.
Paljon meiltä henkes vaati,
mutta enin itse antoi.

Kertoi kesästä, mi koitti
vasta kamppailujen päästä,
taatoista jotk' kaatui voitti,
huolimatta hyystä, jäästä.
Taisit Tähtisilmän tarun,
jot' ei lannistanut nietos.
Maasi kauniin, köyhän, karun
kirkasti sun tuntees, tietos.

Säveleitä sielus tuhlas,
kulki kukkasia kylväin.
Suurin juhlamme on juhlas,
satujemme seppo ylväin,
joku sentään nöyrin mielin
astuit eteen elon Herran.
Kaikkeudessa kultakielin
kantelees on soiva kerran.


Viipurissa tammik. 14 p:nä 1923.





Tunnisteet: