Tuo oli tarina maasta
mainitusta, kukkivasta
keskellä meren sinisen,
alla täyden päiväntähden.
Päivä päältä hellitteli,
alla aaltoset vipasi,
viidat kasvoi, kansa nousi,
kansalle hyvät hedelmät,
luonto tyyni, turvallinen,
rauhan, rakkauden elämä.
Niinkuin ulpukka ulapan
keinui se kevähän saari,
uinui Luojansa suvessa,
luonnon laajan parmahilla.
Mutta alla musta piili,
ammotti alat pimeät.
Kertoivat tarinat kansan:
Tullessa heleän heimon
tälle maalle, manterelle,
saarelle suven suloisen,
pedot ilkeät elivät
vielä saaren viidakoissa,
peikot ahmatit asuivat
rotkoissa, lomissa louhten,
tahtoivat tapella, purra,
kaiken raadella rajusti.
Kyllä neuvoi kansan vanhin,
oikein valtias opetti:
"Pedot on kesytettävät,
peikot kiinni kytkettävät,
pedot kahleilla hyvyyden,
peikot lemmen liitoksilla,
ei menesty manner muuten,
rotu rohkea ylene."
Tuota ei totellut kansa,
ajoi ahmatit pakohon
luolihin salon sakean,
tienohisin tiettömihin;
siitä turmio tulikin.
Vuossadat vaelsi, nousi,
vaipui sankarit sukujen,
kuolivat kuninkahatkin,
pojat valtikan perivät,
oli aika onnen aika,
kausi kauniiden tekojen,
hyvyyden hymyileväisen,
päivän lasten laulavaisten.
Mutta korpien kohussa,
syys-öissä sydänpimeyden,
mylvivät keralla myrskyn
saaren ammoiset asujat,
vaativat vapauttansa
niinkuin tuima pohjatuuli.
Kansan vanhimmat varoitti:
"Tuolta se tulevi turma,
loppu heimonkin heleän."
Rotu rohkea hymyili:
"Teemme templin auringolle,
palvelemme Päivätärtä,
siinä on tuki ja turva
vasten valtoja pimeyden."
Templin päivälle tekivät
liepeelle kuningaslinnan,
kuulsi kullat, päilyi päärlyt,
alttarit alinomaiset,
kaikui kaunis kuorolaulu,
papit saatoissa samosi,
jalat nousi neitten nuorten,
kaikki kunniaa Jumalan,
rakkauden rajattomuutta.
Mutta rotkoista kumisi
kuoro toinen, korpi-rinta:
"Yö oli alussa, yöhön
kaikki kerran me palaamme,
aavan aukean sylihin,
synkimpähän, sankimpahan;
tääll' on vanhin saaren valta,
täällä valtikka pimeyden."
Kuuli kumman kuorolaulun
poika jo kuninkahankin,
tuota tutki taatoltansa:
"Mik' oli virsi viime-öinen,
jonka kuulin kuin unessa?"
Taatto murheinen murahti:
"Tuot' älä kuuntele enempi
kuoroa petojen kansan!"
Tuop' on kuuli toisna yönä
poika taas taruja korven:
"Tääll' on alku, tääll' on loppu,
täällä onnesi sinunkin
aarnihaudoissa halujen,
päällä lieto virvaliekki;
elon etsit arvoitusta,
olen arvoitus elosi."
Aamulla ani varahin
tutki poika taatoltansa:
"Mitä on salassa metsän,
saaren lempeän sisässä?"
Katsoi taatto kauhistuen:
"Ei sinne menoa meillä,
siell' ei laaksot päivän lasten!"
Yönä kolmanna kohisi
taas korpi tarua uutta:
"Tule kerran keski-yöllä
kahden kallion lomahan,
metsän synkimmän sylihin,
suon rajalle rannattoman,
löydät rimmen, löydät immen,
rintasi sinisen liekin."
Ei kysynyt enempi poika,
nousi kerran keski-yöllä,
liikahutti linnan uksen,
korven kammoihin katosi;
tuli tytti vastahansa,
soinnahti sorea ääni:
"Tullos taattoni kotihin,
korven kansan karkeloihin!"
Katsoi poika kauno-hiusta,
hius kuni palava hiili,
silmä etsi silmän toisen,
sielu kuin sininen liekki,
huuli painui huulosehen,
huuli kuin veri vetävä,
povi toisensa tapasi,
kaikki uppos unholahan.
Kuoro korpien kumisi:
"Jo meni merehen päivä,
päättyi auringon tarina,
päivä yötä suutelevi,
valo lempivi pimeyttä,
nyt on vuoro meidän vuoro,
kuoro kostonkin kovimman."
Ja se nousi korven kansa
niinkuin syysmyrsky merellä,
ja se voitti korven voima
niinkuin pilkkoinen pimeys,
nousivat sotahan peikot,
kaikki kaatui päivän lapset,
sortui kauneuden jumalat,
kuoli vallat valkeuden.
Ja ne ulvoi irti ilmat,
syysmyrskyt enemmän mylvi,
ja ne karjui auki aavat,
pärskyivät himojen pätsit,
ja se painui päivän manner
kostohon kova-osaisen,
alle aaltojen syvien,
vihan vinhan pyörtehisin.
Eik' ole enempi noussut
yöstä päivä, työstä riemu,
ilo kaunis ihmiskunnan,
Päivätär heleän heimon.
Jäi yksin tarina, tuosta
opin toiset ottanevat,
lapset aikojen etäisten,
kansat aamun kangastuvan;
näkevät näyn he oudon,
kuvan kumman taivahalla,
neiti korkea näyssä,
sulho kahta korkeampi,
kulkevat käsi kädessä
kaarta taivahan sinisen,
poika niinkuin päivän nousu,
impi kuin suvinen auer,
taluttavat toisiansa
kohti taivahan kupua,
sopusoinnun suuren maita,
yön ja päivän yhteyttä;
aina astuvat ylemmä,
häipyvät valohämyhyn.
Eino Leino - Helkavirsiä
Ensimmäinen sarja
Ihalempi * Tuuri * Mantsin laulu * Orjan poika * Kimmon kosto * Kaleva * Sininen risti * Ylermi * Räikkö räähkä * Tyyrin tytti * Luojan leipä * Oterma ja Katerma * Kouta * Merenkylpijä-neidot * Impi ja pajarin poika * Pyhä Yrjänä * Tumma
Toinen sarja
Äijön virsi * Marjatan poika * Kuun lapset * Pimeän peikko * Ukri * Syvärin impi * Herramme Vapahtajamme * Arja ja Selinä * Halla * Mennyt manner * Ukon lintu ja virvaliekki * Auringon hyvästijättö