Liioin, Maa, sinua lemmin,
luontoasi, lapsiasi,
vaan on aikani erota,
heittää jo ikihyvästit.
Kuulin kutsun kummallisen
seitsentähtisen selältä,
sain viestin salaperäisen
kahvoilta Kalevan miekan:
"Jätä huoli huomisesta,
pääset illalla ilohon
taakse taivahan yheksän,
ylle kaaren kymmenennen!"
Tuop' on sytti onnen oudon,
viritti minussa mielen
mennä haaveeni hakuhun,
tulla tuntemattomihin;
voima uusi mua vetävi,
tähti vieras viettelevi,
valta vankempi minua,
mahti Maata korkeampi.
Jätän nyt hyvästi järvet,
niitut, metsät, merten rannat,
heitän hellästi ijäksi
valkamat, venot ja verkot;
olen tehnyt orjan työtä,
kainnut karjoja elämän,
kruunupääksi nyt palajan,
iloiseksi itsekseni.
Terve, taivainen Vapaus,
Rakkaus rajattomuuden,
avaruuksien Ajatus,
äärettyyden Henki heljä!
Sytyit sa sydämessäni
ammoin jo Ajan alussa,
välkytit väkevät liekit,
sähkön säihkytit kipinät,
vartuin muita valkeampi,
kartuin muita muhkeampi,
muita vahvempi valolta
lemmeltäni, lämmöltäni,
mutta myös tulen-tuholta,
palannalta, poltannalta.
Liioin, Maa, sinua lemmin,
kumpujasi, kutrejasi,
vaan on pakko nyt paeta,
meidän mennä toisistamme.
Illan viimeisen ilotan
varjoja vaellus-elon,
kerran viimeisen valotan
laaksoja inehmonlasten,
heitän heille hellettäni,
paistan päivänpaahdettani
talven vastaisen varalle,
valkeaksi yön ikuisen.
Etkö usko, Maa, minua?
Eikö mahdu mielehesi,
että en tule takaisin,
poistun nyt palajamatta?
Näit minun menevän aina,
aina kääntyvän takaisin
ilman pitkiltä pihoilta,
silloilta sinertäviltä;
saman silloin kutsun kuulin,
tunsin jo tuhannet kerrat
saman mahdin määräyksen
syvällä sydämessäni,
teki mieleni totella,
vaan en voinut voimaltani,
olin altis astumahan,
vaan en jaksanut jalalta,
koska kuulin kutsun toisen,
viestin vienomman tajusin
niinkuin kanteleen helinän
kankailta hämärtyviltä.
Ja ne lauloi laaksot, vuoret:
"Ohoh, tuhma Päiväntähti,
heität Maa-elon ihanan,
täyden, herkän, heilimöivän,
tähden Tyhjyyden ilojen,
mitatonten mielten vuoksi;
Ajan vaihdat armas-helman.
Hetken kiitävän, heleän,
ijäisyyksien sylihin,
vuodetonten vuotehesen!
Tiedä, tiedä, tähti tuhma,
sylit on jäiset Järjetärten,
kyljet kylmemmät sitäkin
Alytärten äänetönten
täydellisten tien tuvilla,
asunnoilla autuaitten!
Huudat Maata, armastasi,
kuollut ei sinua kuule,
itket kukkakumpujasi,
kuki eivät uudellensa
myrjaadien vuotten mennen,
tuhantisten toisten tullen."
Muistin silloin, Maa, sinua,
rintojasi, ripsejäsi,
riensin myrskynä takaisin,
liekkinä poveni polton.
Pilkkasivat ilman immet:
"Tuoko sankarin tapoja?"
Ärjyivät jumalten äänet:
"Siispä katko kahlehesi!"
Taivas korkea kohisi:
"Suistu jo radalta, raukka!"
Valon itki valtakunta:
"Meiltä ylhäisin aleni."
Tuop' on tuima Pohjantähti
se sanan sanovi täyden:
"Ohoh, urosta onnetonta,
leimua petetyn lemmen!
Jo on kultasi levännyt
kupehella Kuu-jumalan,
onpa outo nauratellut
naista Päivyen pätöisen,
joka ilta jo iloinnut,
joka aamu armastellut,
suikannut suloista suuta,
kaulannut Kavetta mointa
poistuessa sun poloisen
avaruuden askareille!"
Kaaret vahvuuden kajahti:
"Puhui totta Pohjantähti!"
Kaikki Kaaos järkähteli:
"Auta armias Jumala!"
Jylisi vihani jylhä:
"Poltan ma poroksi kurjat!"
Henget julmuuden julisti:
"Tapa heidät hekkumalla!"
Ja ma hehkuin hekkumata
teidän kummankin kupuhun,
ja ma painoin palkehia
teidän kummankin palohon,
ja ma lietsoin liekkiänne
teidän kummankin tuhoksi,
ja minä rakastin teidät
rappiolle, turmiolle.
Lien myöskin palanut itse,
paras mennyt pois minulta,
jäi kyllin jälelle vielä,
kyven kuuma liiatenkin.
Siit' on vierryt vuotta monta;
tässä vierimme yhäti,
sinä raukka Maa-emonen,
minä parka Päiväntähti,
kolmas kuollut Kuu-Jumala,
mennyt meistä ensimmäisnä.
Synkkä meill' on saattoseura,
liemme synkemmät sitäkin,
kurjemmat kuin kuolo itse.
Kun ma muistan muinaistasi,
silloin, Maa, sinua säälin,
silloin itken itseäni,
taivon pilvihin pimenen,
muistan muotosi tulisen,
ainehesi alkuhehkun,
henkesi valon väkevän,
sielusi siniset liekit;
kasvoi niistä kaunis vilja,
nousi korttehet koreat,
sanajalkojen jalous,
aarnipuiden aatelisto,
kaikki itsesi ilosta,
lämmöstä povesi päivän.
Siit' on vierryt vuotta monta,
olet jääksi jäätymässä,
onnehesi tyytymässä.
Kuoli kerran Kuu-Jumala,
olet kohta itse kuollut.
Etkö konsana heräjä?
Pahoin tein ma, Maa, sinulle,
pahoin teit sa, Maa, minulle.
Etkö sa lepy ikinä?
Katsot, katsot liikkumatta.
Kuulen huultesi huminan:
"Ellös, Aurinko, eroa,
mene pois minulta Päivä,
ainoa, jota rakastan
koko aavan ilman alla!
Vaikka vanhatkin olemme,
saamme toinen toisihimme,
vaikka kurjatkin olemme,
teemme riemun toisistamme,
ajan tullen armahamman,
aikakauden kaunihimman,
sydänhuolen huokeamman,
helpomman elämän hetken."
Uskoin muinen, Maa, sinua,
en nyt uskone enempi,
vaikka sammuisin samalla,
kuolisin kuin itse kuolet.
Poistun nyt palajamatta.
Eino Leino - Helkavirsiä
Ensimmäinen sarja
Ihalempi * Tuuri * Mantsin laulu * Orjan poika * Kimmon kosto * Kaleva * Sininen risti * Ylermi * Räikkö räähkä * Tyyrin tytti * Luojan leipä * Oterma ja Katerma * Kouta * Merenkylpijä-neidot * Impi ja pajarin poika * Pyhä Yrjänä * Tumma
Toinen sarja
Äijön virsi * Marjatan poika * Kuun lapset * Pimeän peikko * Ukri * Syvärin impi * Herramme Vapahtajamme * Arja ja Selinä * Halla * Mennyt manner * Ukon lintu ja virvaliekki * Auringon hyvästijättö