Julma kirkkaus

Kevään kirkkaus on julma illoin.
Valosilloin
yli itkun kimmeltää se näin.
Vihertäin
sini välähtelee ikkunoissa,
joista päivän lempeys on poissa.
Viileään
valoon katson, mutta haudan nään.

Tuska tietämisen, jok' ei tiedä!
Tajun viedä
rinnasta se rajuudellaan voi.
Kammitsoi
näön, kuulon, tunnon, tomu lämmin,
sielun kietoen vain kiinteämmin.
Kylmeten
vasta vapaa onko ihminen?

Viekö salaisuuteen silta mikään?
Hetkeksikään
enkö rajan taakse nähdä saa?
Aukean
kevään sinessä vain syvin syvyys.
Sano, hyvyys
yksinkö sen yli johdattaa?

Sano, rakas sielu, yli kuilun
viekö ääni rakkautes huilun
sokeaa, mi etsii jälkiäs.
Lähemmäs
viekö kaipaus ja tuska hartaan?
Yli partaan
käydä saanko, käsi kädessäs?


23.4.1936