Surren seisoo Suomen kansa surusanan saatuaan
jälleen kaipaapi se yhtä parhaimpia poikiaan.
Kaatunut on viimeinenkin jäsen urhojoukon sen,
joka murti Louhen vallan, saattoi sammon Suomehen.
Kansan mielen muistot täyttää, uuteen eloon virkoaa;
haudan luona kuuluvimmin muiston ääni kajahtaa.
Muistot kertoo vainajasta, kertoo elontyöstä sen,
mit' ol' ennen Suomen kansa ja mit' on se jälkehen.
Pois kun lähti Väinö maasta, hylkäs kansans' eksyneen,
jätti soiton jälkehensä, tenhovoiman, kanteleen,
mutta katos mahti maasta, lähtiessä mahtajan,
unhe valtas laulun vallan, vallitessa vierahan.
Piti muinen hengenvoiman Suomen suku suojanaan,
murti juonet sortajitten tenholauluin, soitollaan,
vaan kun haihtui isäin mahti, laulu, unohduksihin,
silloin nukkui hengen voima, taukos tarmo tahdonkin.
Mutta raivoon myrsky nousi, tuli aika taistelun:
Suomi, unen vakaamana, näytti kuoloon tuomitun.
Kansan parhaat sitä huusi, kutsui sotaan nousemaan.
Uinaillen se huudot kuuli, mut ei noussut kuitenkaan.
Riensi silloin nuorukainen, maansa lempi syömessään,
kansallensa avun-tuojan, herättäjän etsimään.
Virkoomaan hän jälleen tahtoi hengen voiman uupuneen,
tahtoi löytaä kansallensa tenholaulun, kanteleen.
Ja hän kulki järvein rannat, samos salot sumeat,
uupumatta etsi vaarat, valottomat notkelmat.
Lemmen voima häntä johti erämaiden sydämiin,
sieltä löysi laulun vanhan, kanteleen toi näkyviin.
Laulun toi hän kansallensa; mahti sen on ennallaan:
hengen hehkumaan se saapi, luonnonkin saa taipumaan.
Kun sen taika kansaan koski, nukkuneeseen, murrettuun,
työhön hehkui kansan henki, elon-työhön, taisteluun.
Väinön äänen Suomi kuuli, tunsi tulen rinnassaan,
tunsi voiman hengessänsä, tunsi tarmon tahdossaan.
Mut ei murru mielestänsä, vaikka muuta murtuiskin,
nimi sen, ku laulun löysi, nimi Elias Lönnrotin.
Mutta vielä salvat, teljet kansan eessä kohoaa:
uusi sampo, kansan kieli, suljettu on niiden taa.
Mutta työhön kansa käypi, näkee salvat särkyvän:
työssä siinä, eellä muita, Lönnrot aina nähdähän.
Raivas polun kansallensa, kivet raivas tieltä pois,
kivet raskaat, suuret, joit' ei kaikki urhot siirtää vois.
Ikä painoi hartioita, vaan ei jäljelle hän jää:
eestä Suomen, eellä muiden, raatoi vanhus harmaapää.
Työ on tehty: perusteena
vastaisuutemme se on.
Työmies laski uupuneena
päänsä ikilepohon.
Surren seisoo Suomen kansa
lailla joukon voitokkaan,
jolta juuri voittaissansa
paras urho temmataan.
Kunniata haudallansa!
Hänen raivaamans' on tie,
jota kulkee Suomen kansa:
uusiin voittoihin se vie.
Voitot, joit' ei unhe peitä,
mitkä Suomi saaneekin,
kunnian ne seppeleitä
haudalle on Lönnrotin.