I
Ja Suomen kansa nousi, havahtui unestaan,
kun uuden ajan henki puhalsi yli maan,
nyt ajan aaltoloille loi katseen himmeän:
ol' outoa niin kaikki silmissä heräävän.
Ja mieleensä nyt johtui vuossatain unelmat,
nuo verta uhkuvaiset, nuo kuolon kamalat,
nuo, joiden surkeutta niin itki katkeraan,
niin että heräs raukka hän kyynel poskellaan.
Nyt muisti, kuinka vieras jo aikaan hämärään
maan ryösti hältä kalpa ja risti kädessään;
hän pojat parhaat Suomen löi miekoin terävin
ja Suomen ohjat otti nyt käsin verisin.
Ja sitten seuras aika niin kolkko, sumuinen,
ja yhä Suomi sortui poluilta isien,
ja hurmevuohon hukkui jo joukko Jumalain,
ei maassa sorretussa soi ääni laulajain.
Ja yhä Suomen peittää verinen vainon yö,
ja vihamiehen kalpa sen lapset yhä lyö,
sen lapset nälkä tappaa, ne perii vieras maa:
heit' unissansa Suomi se surren vaikertaa.
Näin uni yhä uudet niin synkät kuvat luo,
ei rauhaa Suomen saada nuo öiset peikot suo.
Mut vihdoin toki haihtuu jo usvat uinailuin,
ja Suomi ajan uuden nyt näkee kummastuin.
Ja äänet hälle kuiskaa: "Jo kuole, kurja, pois!
Mit' tehtävätä täällä sinulla enää ois?
Oot mykkä muukalainen sun maillas omillas:
oot myynyt kieles, kurja; pois nukuit onnestas.
Ja surren Suomi seisoo: ei tahtois kuollakaan,
mut turhaan elonvoimaa se etsii unistaan.
Vaan haudoista ne haastaa, ne kalmaa hajahtaa,
ja hautaa kohden Suomi jo päänsä kallistaa.
Mut silloin sana kaikui terävä, voimakas:
tuon elonsanan lausui mies uljas, tarmokas.
Sen, minkä hämärästi tuns' Suomi rinnassaan,
sen selvästi hän lausui, hän lapsi Suomenmaan:
"Ei koita yösi, Suomi; jo päiväs tullut on:
ei kuolla voi se kansa, mi pyrkii elohon.
Nuo öiset sumut vieraat, ne poista mielestäs
ja tulevainen onnes vain etsi itsestäs."
"Sun vihan myrskyt murti, hajoitti ajan vuo;
nyt itse pirstaleistas taas Suomen kansa luo.
Sun kieles vieras sorti; se voimaan nosta taas,
ja itse uljain mielin käy ohjiin oman maas."
Ja pilvet unelmitten jo halkais' sana tuo,
ja toivon päivyt Suomeen taas valoansa luo,
ja rohkeutta vuosi se kansaan murrettuun:
sen haudan partahalta vei elon taisteluun.
Näin Snellman kansans' nosti, sen taisteluhun vei;
jo horjui joskus kaikki, niin horjunut hän ei;
ja kuinka öiset vallat ne vastaan elämöi,
hän hyväks Suomen onnen jaloimmat iskut löi.
Nyt yli Suomen niemen käy sana riemuinen
kuin tuli hehkuvainen, kuin myrsky pauhaten:
ei Väinön kansa kuollut eik' ota kuollakseen
mut uuden ajan itse se luopi itselleen.
II
Me kansa Suomen aamunkoin,
sen toiveiden, sen taisteloin
ens innostuksen kansa!
Miks mieliämme lämmittää
niin ihanasti päivä tää,
mi taika mukanansa?
Nyt juhlahetki meillä on,
mi tyynti, saatti lepohon
jo taisteloinkin vimman.
Ne mielt' ei häiritä nyt saa:
nyt juhlaa viettää Suomenmaa
"oikansa parahimman.
Kuin moni mielin uljahin
riens' eestä valon rivihin,
löi iskun, - eikä harhaan!
Mut kaatui eikä nähnytkään,
mi seuraus ol' iskun tään,
mi he'elmä työnsä parhaan.
Soi toisin onni hänellen,
jolleka Suomi riemuiten
nyt kantaa kiitoksensa.
Työns' hedelmän hän näkee jo:
työn suuren suuri palkkio
näin tuli osaksensa.
Kun jouten toiset haaveksi,
niin taistoon silloin uskalsi
hän maansa eestä armaan.
Ei nähty hänen taantuvan,
vaikk' usein työtään uhkaavan
hän näki hallan harmaan.
Nyt illall' iän taistelun
hän näkee kauan kaivatun
jo voiton rusoituksen
ja palkaks töiden suurien
nyt kuulee kansans' sydämen
hartaimman siunauksen.
Ja kiitollisin sydämin,
näin kielin sadoin tuhansin
nyt vannoo Suomen kansa:
ei tekos kuole konsanaan,
sen suojaa kansa Suomenmaan
armainna aarteenansa.
Ei enää uhka myrskyjen,
ei houkutuskaan kultainen
kansaasi harhaan vietä,
vaan aina, vakain askelin,
se mielin horjumattomin
käy viittaamatas tietä.
III
Jo valostaapi päivä Suomenmaata,
ja hälvennyt on Suomen kansan yö;
ei lePoa tää aika meille saata:
nyt alkaa Suomen kansan päivätyö.
Tuo työ se voimiamme kysyykin:
se vaatii hien, ehkä verenkin.
Ei suurta perineet me isiltämme:
sensuurempi nyt ompi tehtävämme.
Mut töissä, taisteluissa johtajamme
ain' olkoon puhdas lempi isäinmaan.
Kuin tuli riehukoon se rinnoissamme,
sielt' levitköhön yli kaiken maan.
Ken esteit' eteen Suomen onnen luo,
sen poroks polttakohon tuli tuo;
se olkoon kammo kansan sortajille
ja tuokoon turman maansa petturille.
Mut lempeänä päivän tulen lailla
se kansan vainiolle paahtakoon
ja oraat, yhä uudet, Suomen mailla
se rehevinä ilmoin nostakoon.
Miespolvet vaikka vaihtuu yhtenään,
ain' yltyköhön liekki tulen tään,
niin yö ei enää kansaamme voi niellä,
vaan voitttain edistyy se valon tiellä.
Ja kerran Suomi onnens' suureks luopi,
sen maine lentää yli maailmain;
sen kieli sulosanans' silloin suopi
aatteille neroin suurten, mahtavain.
Miss' eestä valon silloin taistellaan,
myös Väinön kansa siellä mainitaan.
Se valon maille avaroille antaa:
työ Snellmanin näin hedelmiä kantaa.