Alkusanat.
Yli-Ukon luota ilman impi
Muinen alas laskeusi, luoden
Olot uudet, uuden aikakauden;
Maata, maailmata muodosteli,
Tyhjän täytti, autioon loi elon,
Synnyttäen vihdoin viisahimman
Kalevalan kansan luopaneron,
Suuren suku-isän Väinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.
Lailla immen aattehetkin maahan,
Luojan lapset, laskeuvat, syttäin
Sydämissä lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä;
Synnyttäen suuret mahtimiehet,
Olot muuttaen ja muovaellen,
Kasvatellen kelvollista uutta
Olevaisen vanhan olkapäille
Kansakunnan onnen oksapuuksi.
Lailla immen laskeusi maahan,
Suomen kansan sydänmaahan, kerran
Aate, oppi taivahasta tullut,
Kaikkivallan neuvokammiosta.
Vaikeasti täällä mielet voitti,
Vaan kun voitti, otti omiksensa
Ikuisesti, niinkuin impi yljän
Uskollisen rinnoillensa riistää,
Kuolemassakaan ei luopuakseen.
Vaan se impi, tullessansa tänne
Suomen rannan sulostuttajaksi,
Oppahan sai oudon matkallansa,
Jalon, vaikka meille muukalaisen,
Tuomisien tuojan kyllä kalliin:
Järjestyksen, oikeuden miehen.
Mutta vierashenkinen sen valta
Työlästytti vanhan Wäinämöisen,
Kansallisen hengen kanta-urhon.
Tuota surren, tuskaellen tuota,
Immen oudon suojass' istujalle,
Vierailulle, mielin murretuisin
Wäinämöinen valtikkansa jätti;
Jätti kansallensa kanteleensa,
Lapsiensa lohdutteeksi laulut,
Uuden aikakauden ihmetellä.
Ett'ei sorru suruihinsa Suomi,
Kaihotessa valtaa Wäinämöisen.
Läksi vanha, jätti voivatiinsa
Vierahalle voivoteltavaksi,
Ihastelijaksi uuden immen,
Läksi vanha yli-Ukon luokse,
Kaikkivallan neuvokammiohon
Oppimahan uutta aikakautta
Syvimmästä syitten lähtehestä,
Tullaksensa viittä viisahammin,
Kuutta kuuluisammin kansallensa.
Kerran, kuuluessa kaipauksen
Suomen lasten suusta, sydämestä;
Kerran, kaikuvi kun vanha kannel,
Kalevalan kannel, kaikkialla,
Laulut Wäinämön kun vierehtivi
Suomen lasten suusta, sydämestä —
Silloin saapunut on Wäinämöinen,
Silloin valloittanut valtikkansa
Kansallisen hengen kanta-urho.
Ensimmäinen runo.
Astui impi taivahasta tänne:
Valoit impi. rakkauden aate
Rinnassa, tuo autuaisen tunnon
Tulikerä, josta Suomen lasten
Sydämihin, ennen synkeöihin,
Paistoi päivä, loisti lemmen hehku.
Sytytteli lemmen liehaukset,
Oudon innostuksen ihmisissä,
Luoden järjestyksen uppo uuden,
Olot muuttaen ja muovaellen.
Uuden taivallan loi, maanki uuden —
Sotkan munist' ei, kuin ilman impi
Muinen loi, mutt' uusist' aatoksista —
Suomen kansan mielehen ne muutti.
Näin kun Suomen kansan kaikkialla
Valon impi, rakkauden aate,
Valtasi ja suli Suomettaren,
Suomen kansan hengettären, kanssa
Yhdeks sieluksi ja sydämeksi,
Silloin aika, suurten synty-aika:
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi suuret immen ihmelapset,
Uuden aikakauden toukomiehet, —
Sytyneet ei ansiotta sentään,
Mitään suurt' ei synny vaivan vailla.
Ilman neron sormi-nimetöntä: —
Kantoi äiti, aikakauden henki,
Itse kykenivät kynsillensä,
Itse sormillensa suoriuivat
Aikakaudellensa johtajiksi,
Viittojiksi Kalevalan kansan. —
Niinpä suurten luotujensa kautta
Edellensä Luoja maata luopi,
Olot muuttaen ja muovaellen.
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi urhot, aikanansa hindut,
Kaunisteeksi kansakunnallensa,
Vielä suuret Suomen historiassa
Rakkautensa tähden tähän maahan.
Tähden intonsa ja toimiensa
Kohoitteeksi kansan lemmittynsä.
Hedelmänä kypsynehen lemmen
Syntyi silloin Maunut, mainioimmat
Suomen kansan katoliset miehet,
Aikanansa isät Suomen kansan,
Wäinämöisen lasten lohduttajat,
Valon pilkoittajat pimeähän,
Yksin yöhön tuohuksien tuojat.
Moiset syntyi suuret toukomiehet,
Jotka uuden viljelyksen maalle,
Suomen kansan sydänmaalle, kylvi
Aattehia uuden aikakauden,
Kylvivät kuin Luojan kahmaloitse
Siunausta tuottavaisen touon,
Niinkuin muinen Wäinämöinen vanha,
Maalle puuttomalle noustuansa,
Kautta palveljansa Pellervoisen,
Siihen kasvun kaikellaisen kylvi,
Vaikka vastuksen toi Luojan tammi.
Tammen lailla tänne kylvettihin
Uhrausten, vaivain halmehelle,
Opin kirkollinen yksinvalta;
Toivottihin kauan kasvavaksi
Suomen kansan onnen oksapuuna.
Kasvoi iloks' ensi aikojansa,
Nuorna ollen kukki kunnioiksi,
Kunnes ylentihe ylpeäksi,
Suoriaikse suureks' yli suurten,
Kuun ja päivän otti oksihinsa:
Tiedon maallisen ja taivahisen
Kätki valtikkansa vahvikkeeksi,
Levitteeksi oman lehvistänsä,
Että ikävissä istuskellen,
Kaiutellen surukanneltansa
Kaipasi jo kansa Wäinämöisen
Syvempien syitten lausujata,
Valon päästäjätä paistamahan,
Jakajata tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan,
Kansakunnan onneks' yhteiseksi.
Maalta meren takaiselta silloin
Aate saapui, aikakauden ilme,
Parannuksen, puhdistuksen aate:
Ensin halveksittu pienenpieni,
Yhden toisen sydämessä sykki;
Kirveskin sen ensin pienen pieni,
Sanankirves, Luojan tapparainen,
Yhden toisen sydämehen iski.
Vaan jo aate, vaan jo sanan valta
Suureks sukesi ja mahtavaksi
Sydämessä urhon suomalaisen,
Urhon, joka kansan kanteleesta,
Sitä oppien ja kuulustellen,
Heltyi hehkumahan rakkautta
Kalevalan kansahan ja maahan.
Kansallisehen kun rakkauteen
Liittyi häness' aikakauden aate,
Suureks' sukesi ja voimakkaaksi,
Tenhoisaksi sanan tapparalla
Kaatamahan tammijättiläisen,
Opin kirkollisen yksivallan.
Suvehenpa kaatui taikatammi:
Valistuksen koittavahan kesään
Runsahinta loi se rikkautta.
Itähän sen tyvi työnnältihe:
Valon puolell' ain on onnen tyvi.
Osan-ottajillensa se onnen
Kaikenlaisen kartutti kuin aina
Luojan lahjat taiten tasottuina.
Vihdoin päivän päästi kaikkialle
Kautta pilvienki pilkkimähän.
Aavistuksiansa kaukaisia
Lohdutuksen rastas raksutteli.
Suomen kansan toivon kevätkäki
Elpyi kukkumahan kunnahilla.
Moinen uuden aikakauden urho,
Wäinämöisen lapsi laatuansa
Oli Mikkel Agrikola meillä,
Suomen kansan suuri kasvattaja.
Synkeyttä suojelevan metsän,
Katoliset kirkkolaitoksemme,
Kaskeksi hän kaasi viljavalle
Rakkauden sanan siemenelle,
Jonka Luojan kahmaloitse kylvi —
Luojan käsi johti ihmiskättä —
Siunausta tuottavaksi touoks'
Uuden polvikunnan kasvatella.
Niinkuin muinen Wäinämöinen vanha
Kalevalan vainiolle kylvi,
Kasken kaadun poltettua, ohran
Koivahaisen yhden ympärille.
Moisen koivun Suomen kunnahalle
Agrikola kaatamatta jätti:
Kirkon, kihlakunnan kukkaseksi,
Josta toivon-käki kukkuaapi,
Voiman-henki kokkolinnun lailla
Innon-liekin iskee ihmisihin.
Niin on koivahainen kunnahalla
Suomen kansan onnen oksapuuna,
Kaunisteena kaiken viljelyksen.
Kaikkivallan neuvokammiosta
Sydänkammiosta Suomen kansan
Katsahtavi silloin Wäinämöinen,
Kansallisen hengen kanta-urho,
Edistystä uuden viljelyksen:
Rukoellen kasvun runsautta,
Toivottavi ajan ehtiväksi
Asettua vanhan valtahansa.
Nouse kansa, niinhän virkki vanha,
Heräjä jo hengen herroksista,
Niinkuin nukka kevätnurmen alta,
Päivän helliväisen paistellessa!
Hyösty sydämissä hengen-touko,
Tohisevan toukopellon lailla,
Toivon kevätkäen kukkuessa
Kirkon-puusta kultaa kunnahille,
Tehden Suomen rannat rakkahiksi,
Mettä mairemmiksi manteremme,
Kasvattaen kansan uskollisen,
Vastasäillä, vaivojenki tullen
Kestäväksi, kaikkivoittavaksi,
Voittavaksi vihdoin valtikkansa!
Toinen runo.
Usein maassa kateuden mahti
Astuu suurten aattehien tielle,
Tarkoitusten suurten sullojaksi,
Niinkuin muinen tielle Lemminkäisen
Satasilmä, tuhatkieli käärme —
Vaikkei moista säiky miehen mieli.
Kansallisen voiman kasvannolle
Ylpeästi vastahangan veti,
Joukahaisen lailla, pohjan luonto:
Uljas, uhkea kuin nuorukainen,
harsasmieli, paljon pauhaavainen,
Tieltä työntymätön, itsepäinen.
Mutta moisen luonnon mahdillansa
Syyti suohon — valtahansa vaati —
Suomen kansa, kunnes kallihimman
Aartehensa vannoi antavansa
Saita vanki — vaikka pettäväiset
Pohjanmaill' on luonnon lupaukset:
Usein kevät morsianna loistaa,
Vaan ei kesä häitä hielimöitse,
Luonnolt' ottaa morsiushelmet halla;
Syksy sulhollen ei armast' anna:
Kättä koskee kylmä saalis — suistuu
Sekin sulotonna mannun maihin,
Luonnon uhriks' ihmis-onnen aihe;
Niinkuin Wäinämöiselt' armas Aino
Alle aallon unhovallan vaipui.
Jätti äitikullan itkusuulle,
Surupäälle sulhon kaihomielen.
Usein itkusuulla Suomen luonto
Suri kadonnutta kalleuttaan,
Vuoden toivottua tähkäpäätä;
Usein kaihomielin Suomen kansa
Olkisella, hernevartisella
Hevosella — nälkävuotten varsa —
Läksi etsingolle onnen linnun
Miehen vierahansa varpehilta,
Immen tuojan, uuden ystävänsä,
Niinkuin Wäinämöinen morsianta
Päätyi etsimähän Pohjolasta.
Mutta Joukahaisen jousen tiestä
Myrkkynuoli matkan vaivaloitsi,
Urhon kurjillen vei kohtaloillen.
Myrkkynuolet: rutto, sodan surma
Suomen kansan tielle työnteliiksen,
Alta ampui nälkävuotten varsan,
Kovihin löi kansan kohtaloihin,
Monen vaahtomyrskyn vaivaella,
Että ainoasti Luojan kokko —
Sisällinen suuri hengenvoima —
Kirkonpuusta aina kiitollisna,
Pelastuksen pengerelle kantoi
Kansan, vaivojansa vaikeroivan:
Luonnon kuolettavan vainovallan
Valvovainen henkivalta voitti,
Niinkuin voipunehen Wäinämöisen
Kokko kantoi Pohjan pengerelle,
Pohjan valtakansan valvatella,
Kuljetella urhon kotihinsa.
Vaan ei vieras auta ilmaiseksi:
Päänsä päästimeksi Väinämöinen
Uhras' Ilmarisen Louhen luokse
Sammon, onnen tuojan takojaksi
Pohjan kansan vallan vahvikkeeksi.
Ansioilla eikä armon tullen
Asemansa osti Suomen kansa:
Työn ja vaivan, kunnon kansallisen
Antoi oppi-ahjon laitannaksi,
Taonnaksi tiedon taika-Sammon
Valtakansan hengen vahvikkeeksi,
Hengen kanneltamme karsovaisen.
Monta miestä, Sammon sankaria,
Ilmarisen lasta laatuansa,
Antoi Suomi valtakansallensa
Sammon, onnen tuojan, takojaksi.
Asemamme maksoi mainetöillään
Kuulut Fleming'it ja jalot Hornit,
Monet muutkin heidän vertaisensa. —
Usein ehkä loiston lumokuusi
Heitä johti mainematkallansa,
Niinkuin pettynyttä Ilmarista
Valhe-kuuhut vietti Louhen luokse;
Usein ehkä onnen aamutähti
Heille hiilui toivon taivahalta,
Niinkuin Kalevalan sankareille
Pohjan impi kultaniitten luota. —
Heidän työnsä, vaivojensa voitto
Valtakansallen loi vahviketta,
Mutta meille vahvuus valtakansan
Henkivallan muutti muukalaisen,
Kansan hengen katvehesen jätti
Soittamahan surukanneltansa,
Äänin vienoin, kielin sorretuisin.
Niinkuin Wäinämöinen, Pohjan neitiä
Mielistellen, kotimatkallansa
Kärsi kovan onnen kohtaloita,
Vuodatellen voimaa miehuutensa,
Hurmemettä, sydämensä simaa
Koti-onnen linnun ostimeksi —
Niinpä nouti Wäinämöisen kansa
Kaikki valtakansan vaatimukset,
Ostimeksi Suomen koti-onnen,
Ehdon valloin edistyäksensä
Kansallista kutsumusta kohti:
Rauhan ruuhet, sotasoimet siksi
Veisti valtakansan suosioksi,
Suomalaisen kunnon kuulutteeksi.
Mutta vierahilla veikkatöillä
Voimat ehtyi, kansan elinvoimat,
Kunnes vihdoin rauhan kotiukko,
Kooten sankarimme suojahansa,
Parantavat syntysanat muisti.
Niinhän monta, kertaa Suomen urhot
Valtakansan vainotöiltä kulki
Kotihinsa ehtyneihin rinnoin,
Onnen vailla onnen etsingolta,
Parantuakseen, kuin Wäinämöinen
Venheveiston hurmehaavoistansa,
Kansallisen taidon taikomalla.
Ilmiö n:o 0/1880, n:ot 1, 3, 7/1881.