Nyt taru ajoista muinaisista
on vilpas, eloisa muistossain:
sen sain kai kansani jutelmista,
tai lienen kuullut sen unissain.
Se haamun nostaapi valoisalle,
jonk' unhe peitti jo vaipallaan.
Kenties lie jäänyt sen vaipan alle,
mä luulen, parhaimmat Suomenmaan.
Jo heräs Suomi ja ääntä kuuli,
jot' omat kuusensa huminoi,
ja nuijataistelun vilpas tuuli
pois sumut Suomesta synkät loi.
Mut urhoin miekat kun aikaa öistä
valaisi hetkeksi hehkullaan,
niin sankareista ja urhotöistä
nous laulu innokas kaikumaan.
Se lauloi, kuinka nyt aamuhetki
jo koittaa Suomelle suloinen:
"Pois poistakaamme nyt viimeisetki
me jäljet yöllisen orjuuden."
"Kuin koirat herrainsa eestä, ennen
me käytiin taistoon ja kuolemaan.
Nyt, eestä kansainme kuoloon mennen,
nyt ihmisinä me taistellaan."
"Ne tahrat, joita vuossadat tuotti,
nyt hurmevirroilla huuhdotaan;
maa, jota vapaiden hurme juotti,
ei kanna orjia milloinkaan."
Tuo laulu taistohon miekat nosti
ja kutsui voittoon ja kuolemaan,
ja urhot uljahat sorron kosti
ja kuoli laulu se huulillaan.
Ken laulun lauloi? Vuossatain hanki
sen hautaan peitti jo veriseen,
ja laulun uljaan ja laulajanki
on saanut unhola uhrikseen.
Mut taru kertoo - ken siihen luottaa? -
tuo laulu kuollut ei vieläkään:
se aikaa rinnoissa kansan vuottaa,
jolloin taas virkoisi elämään.
Ja kerran koittaapi uusi huomen
ja loppuu velttouden pitkä yö
ja sykkää uljaasti sydän Suomen
ja suurten toimien hetki lyö.
Ja silloin laulu, jonk' unhe peitti,
sydänten kätköstä kuohahtaa
kuin virta uljas, mi jäänsä heitti
ja Paisuin riehuu ja aaltoaa.
Ja laulu intohon mielet nostaa
ja kutsuu voittoon ja kuolemaan.
ja urhot uljahat sorron kostaa
ja voittaa laulu se huulillaan.