Niin naurat pohjasta sydämen
sä alituisesti aivan,
kuin lapsekkaisesti riemuiten
juur' kesken maallisen vaivan.
Ja ihmetellyt jo kauan oon,
kuink' iloitset noin sä julki,
kun suuttua tulis sun kohtaloon,
mi onnesta pois sun sulki.
Ja onnesta muidenko riemuinnet,
kun huomata toki taidat,
jos vaikka minne sä katsonet,
tiet elon kurjat ja kaidat?
On elo tyhjä ja toivoton
ja turhat rientomme aivan,
Siis miksi, sortama kohtalon,
sä naurat keskellä vaivan?
Niin mietin ennen, nyt tunnen jo:
sä elon kurjuuden tiedät,
on itses murtanut kohtalo,
vaan vaivas miehenä siedät.
Mut riemusta et sinä naurakaan,
et kiitä kurjuutta, tuhkaa:
sun naurus äänekäs onkin vaan
niin synkkää pilkkaa ja uhkaa.