Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
joita isät ennen ovat hurmeellansa kastelleet,
eikö idä hurmekylvö, verilaiho nousekaan?
Turhaanko ne henkens' heitti parhaat miehet Suomenmaan?
Oi, te Suomen sadat kentät, sadat tappotantereet,
joita verivirrat ennen lämpöiset on huuhtoneet,
voisko lämmittää ne vielä verta polven nykyisen?
Voisko sulattaa ne jäätä tyhjäin, kylmäin sydänten?
Näin mä usein kysellynnä teilt' oon yli kaiken maan,
mutta vastaukseks aina huokauksen vain mä saan.
Huokaus se povistanne syvä, synkkä kohoaa;
mutta usvat teidät peittää, ne sen äänen haihduttaa.
Isäinmaani muistorikkaat, murherikkaat tantereet,
huokailkaatte, siksi kunnes usvat kaikk' on selvinneet,
huokailkaatte, siksi kunnes Suomen sydän sykähtää,
kunnes veri kuohahtaapi, sulaa vuosisatain jää!
Oon jälleen täällä ja nurmikossa
veltosti taasen mä oikoilen,
ja lintu laulaapi lehdikossa
juur' yhdenlainen kuin entinen.
Mut linnun laulu ei huolta poista,
vaan siitä melkein se yltyykin.
Ja unelmissa ei mailma loista,
vaikk' kuinka lintunen laulaiskin.
Voi, kuinka kurjaksi kaikki muuttuu,
ja parahimmatkin turmeltuu!
Kyll' aikaans' syystäkin nyt jo suuttuu,
kun linnun laulukin huonontuu!