Jo aurinkoinen kultiaan
loi maille, maisemille,
ja laulut kohos kaikumaan
sen sulosätehille.
Ja Suomen kansa havahtuin
nuo laulut kummat kuuli,
ja sydän sykki innostuin,
jonk' kuolleheks jo luuli.
Nyt ikivanhat nietokset
jo sulas laulun valta:
käy esiin hengen aartehet
taas talvipeiton alta.
Ja kansa, tuntein itsensä,
nyt hehkuu taisteloihin;
mut kiitoksensa, lempensä
se kiintää laulajoihin.
Se parhaimpansa parvehen
sun nimes aina sulkee,
ja laulus, laulu sydämen,
sydämiin aina kulkee.
Se laulu vienonsuruinen
on niinkuin luonto Suomen;
mut myöskin lämmin, toiveinen
kuin kansan uusi huomen.
Se lauloi voimaa ihanteen
ja lempee hehkuvinta;
sen laulun tunsi omakseen
jokainen nuori rinta.
Se neuvoi Luojaan luottamaan
ja epätoivon poisti.
Se näytti, kuinka onni maan
silmissä lasten loisti.
Ja sydämihin lapsien
myös lietsoit pyhää tulta:
he opeit maansa rakkauden
ja aatteet suuret sulta.
Ja aatteet lapsun tarttuvat
ne lumoin mahdillansa;
mut lapset kerran varttuvat
ja ovat Suomen kansa.
Vaikk' kätkettynä sydämiin
ei haihdu aatteen taika,
mut kerran kansain näkyviin
sen nostaa uusi aika.