Santavuori, surun synkän mieleeni saa sana tuo!
Santavuorell' liikkui kuolo, siellä vuosi hurmevuo.
Kaikukohon sieltä nytkin jälkeen vuosisatojen
taru pieni taistelusta, saatu haudoilt' urhojen.
Taisteltihin lakkaamatta varhain aamust' alkaen,
illan tullen loppui vasta kuolon leikki verinen.
Illan tullen talonpoikain toivo vaipui kuolemaan,
vaipui, niinkuin päivä kirkas vaipui länteen sammumaan.
Raikkahasti raikui silloin riemuhuudot sotilain;
sorrettuien huokaukset hukkui riemuun sortajain.
Huudot kuullen kuoleva nous talonpoika istumaan
kuolon kalme kasvoillansa, pilkan hymy huulillaan.
"Riemuitkaatte", niin hän huusi, "rikoksista riemuitkaa:
murrettu on Suomen kansa, sorrettu on Suomenmaa!
Riemuitkaatte siitä, että päivän peitti musta yö,
riemuitkaatte, siksi kunnes koston hetki vihdoin lyö."
"Toivehemme halla kylmä kyllä kuolettanut on,
urohomme urhe'immat sortuneet on kuolohon;
mut ei talonpojan voima murtunut oo vieläkään:
vartomaan hän tottunut on, tottunut on kärsimään."
"Nähneethän jo usein oomme, kuinka koko vuoden työn
kova onni kukistaapi tulless' yhden hallayön,
mut ei silti mieli murru eikä murtua se saa:
kesää uutta toivokaamme, se voi kaikki parantaa."
"Kesä uusi koittaa vielä, vaikka kauan viipyiskin,
kansa uusi nousee silloin, kansa mielin hehkuvin.
Sortajansa sortamalla onnehen sen käypi tie,
mutta riemuhuudot teiltä kadoksissa silloin lie."
"Riemuitkaatte rikoksista nyt, te kansan sortajat,
nythän valta teidän ompi, nyt te ootte voittajat.
Tuhotöistä riemuitkaatte, teidän ompi hallayö,
mutta seuraukset senkin poistava on kansan työ."
Näin hän lausui. Sammuneena silmänsä jo ummistuu,
kuollehena kuollehitten päälle päänsä kallistuu.
Taivahalla kirkkahasti kimaltelee tähtivyö,
yli Suomen lepää synkkä nuijasodan hallayö.