Laulu-Hansa

Ukko pieni, käyräselkäinen,
nuorille ja aikuisille tuttu,
laulunsa jo lauloi viimeisen.
Lyhyt ompi elämänsä juttu:
pitkä tiensä, ahdas maailmansa,
muust' ei huolinut kuin lauluistansa.

Nuori oli. - Tuoni isän vei. -
Peri maan ja tuli isännäksi.
Teki lauluja, vaan työtä ei.
Vietiin maa. Hän mieron tielle läksi.
Vanhaks tuli, käyräks varreltansa,
sama vain ain' oli luonnoltansa.

Kyläst' toiseen huoletonna vaan
huomisesta kulki Laulu-Hansa,
lapsiparvi aina seurassaan
kylän teitä hänen astuissansa.
Sitten kuulemahan lauleloita
tulvaamalla tulvas' kuulijoita.

Suur' ei ollut mahti laulujen,
pilviin kohonnut ei niiden henki,
vaikka kyllä kultasirusen
joukosta löys' joskus rikkojenki.
Mutta Hansa lauloi, eikä moi"ta
miettinyt ees kenkään kuulijoista.

Ruokaa hälle kyllin tarjottiin,
saipa pirtiss' sitten viettää yötä.
Vielä pilkattiin ja soimattiin,
ett' ol' laiska eikä tehnyt työtä.
Mutta, kuullen pilkan, katkeruuden,
Laulu-Hansa mietti laulun uuden.

Pilkkaa kärsi kyllin eläissään,
vaan kun kuolemastaan levis tiedot,
kuulunut ei ivan ääntäkään:
suri silloin lapsiparvet liedot,
aikuisetkin, mielet murehessa,
kyyneltyivät Hansaa muistellessa.

Näinpä puhkes moni lausumaan:
"Kullakin on täällä tehtävänsä,
jonka saanut ompi Luojaltaan,
joka täyttää tulee eläissänsä.
Ehldi kulkulaisna laulaissansa
tehtäväns' juur' täytti Laulu-Hansa!"