Ken kentällä tappelutanterehen
niin katkeraan huoaten nääntyy?
Siell' lepääpi soturi urhoollinen,
mut virtana veri jo vuotaapi sen,
ja silmänsä pohjoseen kääntyy.
On vieras se kansa, on vieras se maa,
jonk' eestä hän henkensä heittää.
Ei silmäystä säälin hän keltäkään saa,
hän tuskaa nyt tunteepi katkerimpaa,
ei murhettaan taida hän peittää.
"Miks onneni", huokaa hän, "maaltani pois
mun viskas ja tänne soi kuolla?
Siell' ystävä varmaankin kuollessain ois,
jok' kyyneleet pyhkis ja lohtua tois;
vaan hylkynä täällä saan kuolla."
Mut virtana rinnasta vuotavat vaan
nuo lähtehet punaisen tummat,
ja aatoksens' rupeevat harhailemaan,
käy mielensä murheinen hourailemaan,
ja kuvat nyt syntyy niin kummat:
Hän lapsi viel' ompi. On tuttu se tie,
jot' iloiten kotiinsa lentää.
Mut missä nyt äitinsä lempeä lie?
Hän poissa on. Riemun pois kaipaus vie,
ja kyyneleet silmihin entää.
Ken tuleepi? Äitikö olla se vois?
Hän surrako lapsensa sallis?
Ei, kyyneleet pyyhkii hän silmistä pois
ja kuiskaapi: "Aika jo levätä ois,
käy nukkumaan, lapseni kallis."
Ja vuoteelle äiti jo lapsensa tuo,
ja katsellen lastansa sorjaa
hän rukoilllen kääntyypi Luojansa luo. -
Sill' aikaa vain vuotaapi hurmehen vuo,
ja uhrinsa kuolema korjaa.