Illalla kerran mielin murheisin
mä kosken partahalla katselin,
kuink' aallot, yhä uudet, voimakkaina
toistensa kanssa kilpailivat aina.
Niin voimakkaasti huminansa soi,
kuin vapahitten ääni yksin voi.
Riemuiten kulkivat ne polkuansa,
ja sanat nää mä kuulin pauhussansa:
"Eteenpäin käyvät lapset Vellamon,
eik' estä heitä käsi kohtalon:
ei kadota se koskaan onneansa,
ken vangita ei anna sieluansa."
"Kuin me, te ihmislapset riemuiten
eteenpäin kulkisitte onnehen,
jos voimanne te kerran tuntisitte
ja kahlehitta käydä tohtisitte."