Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Taivas korkeamman kaaren saa,
tähdet kiillon kirkkahamman.
On kuin puussa, on kuin Luojan maassa
kuuluis jo salainen kuiske,
vilkahtaisi viidakossa, haassa
huntujen sinisten huiske.
Kevät jälkeen talven raskahimman,
minkä on ihminen elänyt,
kevät jälkeen myrskyn murhaisimman,
mit' on nähty maailmassa?
Oisko mahdollista? Oisko unta?
Ei petä elämän vaisto,
kutoo ihanteitaan ihmiskunta,
päättyvi pisinkin taisto.
Vielä hanget verta huppeloi,
viuhuu rautainen vihuri,
vaan jo metsän simapilli soi,
kohta liikkuu korven linnat,
luonto kuollut vitkallensa vertyy,
käy irti inehmon rinta,
mieli unten ulapoille mertyy,
kangastelee kaunehinta.
Heijastelee hengen voitteloa,
jot' ei viel' ole eletty,
ailahtelee aamun koitteloa,
jot' ei nähty maailmassa,
aikaa auran eikä miekan, missä
täyttyvät unelmat uudet,
sykkii kansakuntain sydämissä
ihmisen ihanammuudet;
haaveet ihmiskunnan korkeamman,
suurten tietäjäin sanomat,
kirjat oikeuden kirkkahamman,
lempeämmän tunnon tunnut,
laulut myrskyn ei, vaan päivän lasten,
entehet elämän lauhan,
aavistukset rantain autuasten,
ihanteet ijäisen rauhan.
Tunnetteko? Ilma tuulahtaa:
kevät kuitenkin tulevi!
Kuinka paljon verta vuotaa saa,
kuinka paljon tuskaa tulvehtia,
ennen kuin maa kaunis kasvaa hyvin,
kypsyvät kylien laihot,
muuttuu muotoon kansain toivo syvin,
täyttyvät inehmon kaihot?